Sananvapaus

Sananvapaus on outo juttu.
Sananvapaus on osassa maailmaa periaatteessa vapaus kirjoittaa, mitä vain tai sanoa mitä vain.
Ja sitten osassa maailmassa se on vapaus sanoa, mitä on oikein sanoa.
Jos sanoo väärin, tulee rankaistus.

Jossain päin sananvapaus on sitä, että ei saa sanoa mitään.

Venäjällä sananvapaus on vapautta olla yhtä mieltä valtakoneiston kanssa, joka kertoo, mitä ajatella.
Niin on ollut pitkään.
Toki venäjälläkin saa kirjoittaa, mitä haluaa...
Jos vain on valmis joutumaan täysin sekavasti käyttäytyvän valtakoneiston armoille.

Suomi...
Saa kirjoitta niitä asioita, joita on hyväksyttävästi oikein kirjoittaa. Tietyillä kirjoittamisen osa-alueilla kirjoittaminen on vapaata, mutta kun on kysymyksessä henkilökohtaisia mielipiteitä ihmisryhmistä, pitää niin sanottu vihapuhe kirjoittaa huomaamattomalla tavalla.
Kaikenlaiset loukkaavat kirjoitukset pitää kirjoitaa tavalla, joista ei havaitse niiden olevan loukkauksia.
Sääntö on periaattessa hyvä.
Se on tapa säännöstöä.
Toisia ihmisiä ei pidä loukata millän tavalla.
Ei fyysisesti eikä sanallisesti tekstissä.
Mutta...
Koulussa toiset oppilaat saavat vapaasti kiusata muita, ja heidän tapojaan ei kukaan valvo.
Ulkona saa sanoin haukkua toista. Jos toinen suivantuu ja lyö haukkujaa, niin syy on haukutun.
Ilkeä saa olla kaikilla mahdollisilla tavoilla tekstin ulkopuolella, mutta tekstissä pitää olla kiltti.

Onko tämä jotenkin vääristynyttä?
Jos joka tapauksessa saa harjoittaa vihaa ja parjausta ja kiusaamista, niin eikö juuri avoimuudella ja säätelemättömyydellä nähtäisi maailman todellinen luonne?
Hieman kärjistin.

Netin valtateillä huutajia ei välttämättä ole niin paljon.
Reaalimaailmassa monet ihmiset yrittävät olla kunnon ihmisiä. Sekopäiset katoavat ihmisten massan alle.
Mutta, katoaisivatko räyhääjät myös netin valtatiellä massan alle. Ehkä ero on tiedon säilymisessä. Reaalimaailmassa tieto katoaa saman tien ja netin valtatiellä ei koskaan. Pieni joukko on yliedustettuna hiljaisuuden keskellä.

Sananvapaus on vaikea kysymys. Missään maailmassa ei ole oikeasti sananvapautta vaan sananvapaus on vain vapaampaa kuin toisaalla.

Siellä missä media ja politiikka on erotettu toisistaan vapaus on suurempaa.

En tiedä, mitä tapahtuisi jos olisi täydellinen sanavapaus.
Olisiko siitä oikeasti haittaa? On ideologioita, joiden mielestä olisi haittaa. Perusteena on historian hirmuteot, kuten natsit. Mutta kysymys kuuluu. Olivatko hirmutteot sananvapauden tuotetta vain yhteiskunnan tuotetta. Voiko vapaalla sanalla ajaa ihmisiä tekemään pahuutta. Eikö natsien teoissa ollutkin ennemmin kyse sananvapaudettomuudesta?

Sananvapauden säätäjät ovat sitä mieltä, että television ohjelmatarjonta voi vahinkottaa lapsia. Viha tietokonepeleissä ei kuitenkaan ole ongelma, mutta kirjoitettuna samat pelien juonifilosofiat olisivat.

En ole täysin yhtä mieltä, että sananvapauden säätelystä on hyötyä. Vihalla on niin paljon muitakin esittämismuotoja kuin suorat sanat. Paljon vaarallisempia ovat ne sanat, jotka rakentavat kauniisti vihaa.

Otetaan esimerkkinä suuri kansanäänestys krimillä. Venäjän joukot valvovat kaikkialla. Äänestystä ei kutsuta valloittamiseksi, vaan ihmiset vapauttavat itsensä fasismin ikeen alta äänestämällä, että haluavat liittyä venäjään. Äänestys näyttää aika selvästi olevan sananvapauden irvikuva. Ja sitähän se onkin, vaikka olemassa on todellakin mutta. Voisihan olla, että äänestyksen tulos olisi sama ilman venäläisiä joukkoja. Nyt vain tuntuu voimakkaasti, että joukot hoitavat tuloksen aivan tietynlaiseksi. Rumia sanoja ei käytetä virallisesti.
Ja luonnollisesti voi myös olla, että äänestystä ei edes tehtäisi ilman venäläisiä joukkoja.
Sananvapautta voi käyttää monella tavalla väärin, kuten demokratiaakin. Yleensä sitä käytetään väärin, kun jotain asiaa valvotaan ja kierretään.

Näin ollen olen sitä mieltä että rajoittamaton sananvapaus on parempi kuin sananvapaus, joka yrittää 'suojella' ihmisiä asioita.
Kuka on meidän suuri isähahmo, joka tietää asioiden olevan oikein, mutta toisten asioiden olevan vähemmän oikein? Veli aurinkoinen?


Mutta tiedän, että olematon sananvapaus ahdistaa ja pelottaa. Ihmiset eivät tiedä, mitä puhuvat. Ja tieto ei leviä.
Sananvapauden puuttuminen köyhdyttää yhteiskuntaa.

Esiintymispelo

Esiintymispelko oli tuttu kaveri.
Pahin esimerkki oli afriikan auringon alla, missä jouduin näyttelemään kollegaani jossain arvausleikissä.
Muka juoksin auton perässä ja nauroin.
En edes käsittänyt, miten ihmeessä tuo osa sopi ihmiseen jota minun piti näytellä. Ja sitten vielä koko osa jännitti karmeasti.
En tietenkään onnistunut.

Sillä pienellä oli moniakin surkeita näytelmiä.
Kerran se pieni voitti runonkirjoituskilpailun, ja sen pienen piti seisoa ison joukon ihmisiä edessä lausumassa runoaan.
Vaikka se pieni osasi sanansa ulkoa, tiesi mitä oli kirjoitanut, niin koko lausunta meni takelteluksi.
Häpeä.

Meni kauan ennen kuin siedin opetustilanteita, joissa seisoin väen edessä ja opetin heille asioita. Jännitys oli kova, mutta olin silloin jo oppinut olemaan siinä edessä, unohtamaan muut ja puhumaan.
Vähän jopa minulle tuli hyvä olo olla siinä edessä.
Aivan kuin olisi saanut pientä nautintoa kaikkien silmien alla olemisesta.
Jotkut varmasti saavatkin.
Minä en.

Olen tottunut olemaan varmoissa.
Olen tottunut olemaan piilossa.
Olen tottunut olemaan ei kukaan.

Tottumuksia ei hevillä menetettä. Ne ovat parhaita kavereita.
Eiväthän supersankaritkaan paistattele parrasvaloissa, vaan työskentelevät varjoissa.
Ainakin suurin osa.
Poikkeukset vahvistavat sääntöjä.

Mutta minusta olisi kiva näytellä.
Minusta olisi kiva lukea sanoja.
Minusta olisi kiva oppia sanoja ulkoa.
Minusta olisi kiva olla näyttämöllä ja osoittaa olevani jotain.

Minusta olisi kiva näytellä.

Jos pelot saisi ajettua sielusta erilleen.
Jos pelot olisivat vain pahaa unta jossain painajaisten perukoilla.

Niin silloin minä olisin taitava näyttelijä, joka kirjoittaisi pitkiä tarinoita ja saisi kunniaa kummastakin.
Se pieni näytteli usein kellarin teatterissa, jossa näyttämönä olivat portaat.
Kun lampun päälle laittoin punaisen lakanan, niin oltiin autiomaassa.
Kun mielikuvitusta käytti, niin lavasteet olivat turhia.

Silloinkin pelkoa oli, mutta ei niin pahaa.
Tai...
Ehkä muisto vain kultaa todellisuuden.
Ehkä sydän löi ja mieli takelteli.
Ehkä asia kuitenkin oli niin.

Tyttö tyrkyllä

Se nuori kuunteli luokkakaverityttöjen höpinää. Puhuivat kuvista lauantai-illasta.
" Katoitko sä sen kuvan lehdestä viikonloppuna?" pieni tyttö kysyi.
Tytöt olivat outo pari. Toinen oli pieni kuin perävaunu ja toinen pitkä kuin majakka.
Majakka ja perävaunu.
Miksi tuo on niin tyyppilistä?
"Mistä kuvasta sä puhut?" kysyi pitkä tyttö.
" Se kuva missä, on se tyttö tien laidalla puhumassa jollekulle auton ikkunasta," selitti pienempi tyttö." Ja siinä oli otsikko:'Tyttö tyrkyllä'."
" Ai niin se, joo katoin mä," vastaa toinen.
" Eiks ollut kauhee," aloittaa pienempi tytöistä." Ihan kuin kuka tahansa likka, joka menee puhumaan jollekin tutulle tien varteen vois olla huora. Musta ainakin tuntuisi kamalalta, jos se olisin ollut mä ja joku olisi kuvanut mua siinä. Olisin vaikka puhunut mun veljelle siinä ja sitten mut leimattaisi noin vaan huoraks."
" Niin totta puhut," sanoi pidempi. Mietti tovin ja sanoi:" Ei kuvaajille paljon mieleen toisinaan juolahda." Pitempi puristeli päätään.

Pitkä kaakatus kuvasta jatkui.

Se nuori istui pulpettinsa äärellä ja luki jotain.
Ehkä yritti epätoivoisesti päntätä päähänsä ruotsin sanoja, jotka hävisivät päästä sitä mukaan, kun niitä kaadettiin.
Päässä oli varmaan reikä pohjalla, josta juuri ruotsi valui pois.

Outoja muistoja joskus nousee sielun syövereistä.
Kullattuja muistoja.
Mutta pienen tytön sanoissa oli pointtia. Miltä oli tuntunut kuvatuksi tulleella ihmisellä, joka näki kuvansa seuraavan aamu lehdessä. Näin itsekin tuon kuvan.
Mustavalkoinen teos ja vähän epäselvä.
Mutta silti siinä oli tunnistettava hahmo tien laidalla.

Ehkä kuvaajilla ja toimittajilla on tullut hieman enemmän moraalia nykyään. Tai en usko.
Ihmiset eivät opi mitään eivätkä välitä juuri toisistaan.
Ikävää ja totta.
Ehkä kuitenkaan kuvan tytölle ei tulevaisuus järkkynyt.
Toivon niin.

Harraste

Olen taas tekemässä kuvia.
Aion kuvittaa kertomukseni, ja minua suututtaa tämä mielihalu.
Kuvittaminen vie aina aikaa. Samassa ajassa, kun luo kuvien taikaa kirjoittaa paljon enemmän tekstiä.
Mutta ei.
Olen päättänyt kuvittaa kertomuksiani.
Muualle kuin tänne.
Minua suututta päätökseni, mutta se tuo nautintoa minulle.
Kuvien tekeminen.
Hahmottelen parhaillaan kymmentä taloa ja metsää. Yritän saada kaiken näyttämään mahdollisemman realistiselta.
Typerää.
Mutta mahdollista.
Kun näen maiseman, havainnoin asioita, joita kirjoitan maisemaan.
Typerää, sillä samalla tapan itseltäni osan mielikuvituksesta ja kiinnitän kaiken staattiseksi maisemaksi.
Mutta minua kiehtoo kuvien tekeminen.
En voi mitään asialla.

Ja mitä muuta elämässä tekisi, kun nauttisi siitä.
En etsi mainetta tai rikkauksia, joten etsin omian saavutuksiani.
Kymmenen taloa.
Se on tämän illan harraste.
Ehkä huomenna liitän ne yhteen maiseman kanssa.
Ehkä seuraavana päivänä liitän ne yhteen kirjoituksen kanssa ja julkaisen netissä omalla sivustollani.
Alan viemään tarinaa eteenpäin.
Kymmenen taloa ja maisema.
Enempää en tarvitse saadakseni aikaan suuren määrän erillaisia kuvia ja otoksia.
Voisin tehdä animaationkin, mutta sen tekeminen vasta ottaakin aikaa.
En tee niin.
Vain kuvat riittävät.
Joskus mietin...
Miten kiva olisi tehdä tätä yhdessä jonkun kanssa.
Toive, joka ei koskaan toteudu.

Tarina Talvella

Olin autolla liikkeellä. Lunta oli taivaaseen asti.
Suuria palloja tippui lasille ja maa oli kukkuralla valkeaa väriä.

Tämä oli talvi.
Tämä oli menneisyyttä.

Olin maalla.
Olin matkalle eräälle mökille.
Olin hakemassa tavaraa ja viettämättä talvista päivää luonnon helmassa.
Olin yöpymässä keskellä pakkasta.

Tie oli vain puoleen väliin puhdas.
Katsoin mökille vievää osuutta.
Siinä oli lunta.
Menisiköhän tuo kuitenkin tuosta yli.
Joo!
Kyllä katsotaan!

Autolla eteenpäin lumista tietä pitkin. Näytti hyvältä.
Kaksikymmentämetriä jokkelsi alamäkeen.
Sitten pysähtyi.
Jäi paikalleen.
Jäi kellumaan lumen päälle.

Olin ollut typerä.

Kahlasin mökille lumessa.
Laitoin tulet päälle takkaan, keittiön lieteen ja saunaan tulisijaan. Puut hehkuivat.
Sisällä oli pakkasta, kun saavuin.
Sisällä oli jo plussaa, kun olin muutaman tunnin lämmittänyt.
Sisällä saattoi jo elää, kun ilta saapui.

Mutta taistelu auton kanssa. Se käytiin ennen pimeää.
Olin yksin.
Auto oli saatava tielle yhden ihmisen voimin.
Miten kekseliäs ihminen voi olla.

Yksinkertaista.
Lumi oli vain kaivettava kaikkialta pois ja luotava tie auki puhtaalle alueelle.
Pistolapio hommiin, sillä parempaa lapiota minulla ei ollut.
Ensin tie puhtaaksi.
Sitten alkoi lumen kaivaminen auton alta. Hiki virtasi. Vaatteet kastuivat. Epätoivo pisteli.

Ehtisinkö ennen pimeää?
Pitäisikö hakea apua?
Olinko ollut typerä?

Väänsin lunta pois.
Kaivoin sitä.
Kolisutin auton pohjaa.
Kiroilin kuinka vaikeaa kaivaminen oli etupyörien ympäriltä.
Testailin useamman kerran joko auto liikkuu.
Ei liiku, joten taas kaivamaan.

Lopulta äärettömän pitkän ajan päästä auto nytkähti.
Lumi petti auton painon alta ja renkaat koskettivat maata.
Ihme.
Menin taas ohjaamoon. Olin kylmissäni. Vaatteet olivat jäätyneet päälleni. Käteni varmaan sinistivät jo.
Auton moottori käynistyi.
ja...
Ja auto peruutti taaksepäin. Moottori huusi, mutta auto liikkui. Liikkui, kunnes taas pysähtyi.

Taas piti kaivaa.
En ollut puhdistanut tietä tarpeeksi hyvin.
Onneksi kaivamiseen ei mennyt puolta tuntia kauempaa.
Taas peruutettiin.
Tällä kertaa tie oli vastassa ja parkkeerasin auton paikoillen.

Palasin takaisin mökille. Siellä oli lämmintä. Saunassa ei ollut enää tulta, mutta laitoin sen taas sihisemään. Kun aurinko vihdoin laski horisontin taakse, heitin löylyä ja huokailin helpotuksesta.
Olin täynnä adrenaalia.
Olin tehnyt miehen työn.
Minulla oli hyvä olo.
Olin kohdannut haasteen ja suoriutunut yksin.
Yksin.
Yksin kuten aina.

Huijaaja

Huijareita on maailma täynnä.
Heitä on erinlaisia.
Heitä on ovelia.
Heitä on tyhmiä.

Eräs huijari soitti minulle kerran.
Eräs huijari tiesi minun opiskelevan yliopistossa.
Eräs huijari halusi neuloa minulle ansan.

Hän sanoi, että oli kuullut kavereilta, minun olevan hieno tyyppi.
Miltä ihmeen kavereilta, pohdin mielessäni.
Taisin sanoa: vai niin.

Huijari kertoi tarinan.

Nyt oli elämäni mahdollisuus tulla mukaan bisneksiin.
Nyt oli tarjolla bisneksiä, jonka laisia ei osannut edes kuvitellakaan.

Hän osasi puhua hyvin, mutta ei tiennyt oikeasti kenelle puhui.
Hän osasi kyllä valita sanoja, mutta niissä ei oikeasti ollut mitään, mikä tarttuisi kiinni.
Hän ei osannut peittää luontoaan tarpeeksi hyvin.

Kertomus vain ei ollut uskottava.

Sanoin että mietin asiaa.
En edes aikonut miettiä.
Tiesin jo että vastaus on ei.

Kului joku päivä.
Viivähti aika.
Hups!
Tuli uusi puhelu.
Sama kaveri soitti uudelleen.
Kysyi joko olin päättänyt.
Sanoin, että en ole kiinnostunut.
Yritti vetää viimeistä korttia esiin hähdän hetkellä.
"En olisi uskonut, että olet tuollainen pelkuri." sanoi.
Melkein aloin nauramaan.
Sanoin:" Niin minä varmaan olen."

Hymyilytti.
Mutta samalla olin pahollani.
Huijari oli nähnyt vaivaa. Oli uskonut, että tärppi kävisi.
Eikä tärppi käynyt.
Kalamiehellä oli epäonnea. Koukut olivat huonoja ja syötti surkea.
Toivottavasti kalamies tajuaa alkaa tekemään jotain muuta.
Toivottavasti.
Myöhemmin luon lehdestä, että asian tiimoilta oli poliisitutkintaa.
Jokainen valitsee oman tiensä.
Huijarikin.

Ilot

Elämä on täynnä pieniä ilon hetkiä.

Juosta pitkän matkan ja hikisenä saunaan ja suikuun.
Istua illan kajossa katsomassa hämäryyden laskeutumista.
Katsoa tähtiä yön pimennossa ja ihastella kuun loistetta.
Kulkea yksin järven rantaa, ja antaa tuulen puhaltaa kasvoille.
Maistaa kastetta aamuvarhaisella niityllä, ja kastaa jalat litimäriksi kosteisiin ja kylmiin ruohonvarsiin.
Tujottaa sähköpaimenaitaa ja koskettaa sitä kostutetulla korrella.

Nauraa vitsille.
Hyvin harvinaista herkkua, sillä hyviä vitsejä on säälittävän vähän.

Uskoa toiveisiin.
Toteuttaa toiveita, jotka kuitenkaan eivät koskaan toteudu.
Elää kuin viimeistä päivää ja tulla uupuneena nukkumaan.

Tuntea elävänsä, sillä yhden kerran täällä olemme vain...
Kenties...
Maailmankaikkeus on paikka, jota kukaan ei ymmärrä.
Ilojen keskellä ei ole vastauksia mihinkään.
On nautittava kysymyksistä, sillä nekin ovat elämän suolaa.

Tämä on elämä.

Pyörä

Sen pienen uusi pyörä oli upea.
Sininen tunturi.
Erikoisen käyrä ohjaintango.
Toista samanlaista se pieni ei ollut ikinä nähnyt.

Pyörä kulki kuin unelma. Se pieni rakasti sitä.
Oli kiitollinen isälleen.
Olivat yhdessä hakeneet ihmeen läheisestä pyöräliikkeestä, jota piti vanha pariskunta.

Mahtava pyörä.
Oli kesä.
Se pieni luki kirjoja.
Rakasti kirjoja ja kävin usein pääkirjastolla.
Viikko ostamisen jälkeen taas kulki pääkirjastolle ja laittoi pyörän telineisiin. Kiputti sisään hakemaan kirjoja.

Oli unohtanut lukita pyörän se pieni.
Oli unohtanut täysin ja myöhemmin itki unohdustaan.
Oli todella suruinen.
Oli huutaa pettymyksestä.

Se ihanan pyörä.
Se kauneus oli poissa.
Se oli poissa lopullisesti.

Oli kuin pyörä olisi kuollut.
Itki.
Menivät isän kanssa etsimään sitä sieltä täältä.
Jos vaikka näkisivät.
Soitti poliisiasemalle ja kysyi onko pyörä löydettävissä.
Ei ollut ainakaan vielä asemalla.
Eivätkä poliisit olleet kiinnostuneita kertomaan, jos sattuisi ilmestymään asemalle joskus.
Itse piti olla aktiivinen.

Se pieni oli äärimmäisen masentunut.

Isä osti toisen pyörän.
Sinisen tunturin.
Normaalin näköisen retkipyörän.
Näppärä ja tehokas.

Katselin tänään tuota tilalle ostettua pyörää, kuten katselen sitä joka päivä. Se on ollut mukava seuralainen ikusuuden verran. Nyt se on ruostunut ja säätämätön; huonokuntoinen. Mutta joskus sillä mentiin lujaa.
Pyörä, joka on eläkeellä.
Tämä pyörä oli kerran pikku kylän keskustassa avain lukossa.
Kukaan ei varastanut, vaikka pyörä oli parempi kuin se, joka siltä pieneltä varastettiin.

Tänä keväänä ajattelin kunnostaa pyörän.
Hyvä retkipyörä, jota olisi ollut sekin, joka siltä pieneltä varastettiin.

Parempi kuin vieressä köllöttävä paljon uudempi teos.
Kun vain jaksaisi kunnostaa.

Miten se pieni itkikään sitä varastettua pyörää.
Miten tärkeitä melko merkitömät asiat ovatkaan elämässämme.
Miten merkittömiä.

Paluu

Moskovan lentokenttä oli noina aikoina kylmä paikka.

Paljon sementtiä.
Suuria ankean näköisiä tiloja.
Väsyneitä matkalaisia odottamassa lentovuoroaan.

Ei värikkäitä turistisumia.
Ei muutakaan värikästä.
Ei edes ollut talvi, vaan keskikesä.

Edellisen kerran ollessani tässä paikassa oli ollut talvi. Jäätävän kylmää. Kylmempää kuin siellä, josta olin lähtenyt matkalle, Oslon lentokentältä.

Jatko vuoron lähtemiseen olisi pari päivää ja vuoro suuntaisi kohti tanskaa. Kukaan porukasta ei pääsisi kotimaahansa. Jostain syystä joutuisimme kööpenhaminaan.

Kukaan ei pitänyt ajatuksesta.
" Lippujen vaihtaminen onnistuu kyllä," oli unkarilaisen mielipide. " Aina se moskovassa onnistuu, vaikka se periaatteessa on kielettyä."
Pieni ryhmä seisoi vuorojen järjestämisluukulla.
Vain muutama ihmistä meistä kaikista.
Vain muutama, koska niin asia onnistuisi paremmin.
Minut häädettiin pois, koska ajattelin kuulema vain itseäni.
Se oli loukkaus.
Mutta otin sen vastaan, enkä sanonut mitään.

Tunteja.
Tunteja lisää.
Kovia penkkejä.
Näkymiä valtavalle lentoasemalle.
Yksinäisyyttä.
Lopulta lentokoneessa, joka nousi taivaalle ja jonka kyljissä luki Finnair. Olin tyytyväinen.

Kun kone lopulta laskeutui Helsinki-vantaan lentoasemalle, olin täynnä addrenaalia.
Koti-Suomi!
Minulla on outo muistikuva. Minulla on tunne, kuin olisin astunut jäätävästä talvesta suoraan kesäiseen taivaaseen. Muistikuva on tietenkin valheellinen, sillä alkupisteestä loppupisteeseen lämpötila oli sama. Alkupisteessä saattoi olla jopa lämpimämpää kuin kuumalla asfaltilla suomessa.

Mutta muistan että kuumaa Suomessa oli sinä kesänä.

Ja kaunista.
Ja kaikki oli siistiä.
Ja kaikki oli ehjän näköistä.
Ja oli oikeita linja-autoja. Olin kaivannut linja-autoja, joiden rahastaja otti kolikkoni käteensä nyrpeästi katsomatta silmiin ja korkeintaa yskäisi itsekseen tapahtuman lopuksi.

Taas yksi pakollinen asiakas ja rahastus.
Upea Suomi.
Kotimaa.
Heti ensi askeleella se kotoinen paikka.
Hieno tunne.

Päätin että elämäni ei ollut enää samanlainen kuin se oli ollut.
Päätin olla onnellinen.
Sillä tiellä olen yhä.
Tuota hetkeä voi muistella monta kertaa ja hymyillä.

Takaisin

Hiljaa...
Yhä hiljaa...
Useita päiviä mennyt ja yhä ei mitään...

Hän oli linnoittautunu ruskea seinäiseen huoneseen.
Hän oli käynistänyt ison koneen käymään ja kytkenyt sen monitoriin.
Hän kuunteli, kuinka tehot hyrräsivät tehdessään testejä.

Melkein kuin hullu professori.

Hän rakensi uuden valtakunnan.
Hän teki itselleen paikan, jossa julkaista.
Hän latasi moottorin netistä ja muokkasi sitä.

Tuli kuitenkin tulokseen, että muokkaus oli huonompi kuin alkuperäinen muoto yksinkertaisilla muutoksilla.

Hän jätti muokkauksen isolle koneelle odottamaan korjailuja.
Hän aikoo laittaa muokkauksen verkkoon myös, mutta vain sivulle, joka on kastettu omalla nimellään.
Hän aikoo säästää aikaa.

Aika on kallista tavaraa ja niin monia muitakin asioita pitää tehdä.

Hän ei voi keskittyä vain kirjoittamiseen ja kirjoittamisen muokkaamiseen.
Hänen pitää huolehtia ylläpidoista.
Hänen pitää tehdä työtä.

Maailma on niin kovin vaativa paikka, mikä on sääli. Joskus olisi hauska keskittyä vain siihen asiaan, mistä pitää...

Kirjoittamiseen!

KirjeX

Hei siellä jossain!
On kulunut muutama päivä, etten ole pahemmin kirjoittanut tähän blogiin. Tämän blogin alkuperäinen tarkoitus oli päästä sinuiksi itsensä kanssa. Käydä läpi menneisyyttä uusin katsein. Tujottaa ajan suuren meren halki ja katsoa, millainen oli joskus ollut.
Onnistuin mielestäni hyvin.
Tärkeätä ei ollut kieliopin täydellisyys.
Tärkeätä ei ollut sanojen sointi.
Tärkeätä oli  kertoa ja sanoja muistojaan.
Aueta.
Olen siis saavuttanut määränpääni toistaiseksi. Sisälläni ollut palo on tavallaan sammunut tämän yhden asian suhteen. Mutta kirjoittamisen kaipuu ei ole kadonnut mihinkään. Aion jatkaa tätä blogia toisellaisella tavalla. En enää sukeltaen menneisyyteeni, vaan  liikkuen nykyhetkessä ja liikkuen tarinoiden maailmassa. Maailma on täynnä kertomuksia, ja haluan kertoa niistä ainakin osan.Ihan riippuen, kuinka paljon jaksan. Olen hankkinut taas uuden domainin itselleni, johon aion siirtää tällä hetkellä kesken olevat tarinani ja tuoda ne toisella tavalla esiin.
Tämä blogi elää ilman kuvia, mutta tarinoihini aion taas liittää pitkän ajan jälkeen kuvia. Sillä kuvien luominen on minulle jotain yhtä  mukavaa kuin sanojen sykertäminen. Tosin kuvien luominen ei ole yhtä vuolasta ja nopeaa, mutta... Kuvat ovat itseluotuja eivätkä valokuvia. Kun uusi domainin on valmis, niin ehkä valoitan sen paikkaa tällä vuodatuksen palstallani tai sitten en. Aika näyttää, miten asiat kulkevat.
Masennus.
Tänään olen väsymyksen ja masennuksen uhri. Sisälläni on hajallaolemisen syke. Mutta elämää pitää katsoa aurinkoisin silmin ja uskoa hyvään - vaikka maailma on muuttumassa mustemmaksi; melkein yhtä mustaksi kuin siinä kirjoitelmassa, jota pidän pääluomuksenani.
Toivon kuitenkin, että ne mustat pilvet, jotka liehuvat taivaan horisontissa eivät kasva. Sillä tulevaisuus on täysin mielipuolinen. Sitä ei voi laittaa niihin selviin pilttuihin, joita yritettiin jo toisen maailmansodan aattopäivinä. Ihmiset ja kansakunnat ovat ennalta-arvaamattomia - ei niille ole tärkeitä miettiä muiden kuin itsensä intressejä. Kansakunnat voivat syöksyä mielipuolisuuksiin ilman, että kuuntelevat kenenkään neuvoja.
Joten.
Aina on syytä olla pessimistinen sekä optimistinen tässä maailmassa.
Aina.
Minä uskon kuitenkin hyvään. Toivottavasti sinäkin vaitonainen hahmo siellä jossain uskot.
Hyvää kevättä,
R.

Mielenosoitus

Se pieni oli vielä lukion ensimmäisellä luokalla.
Se pieni käveli lämpimiä katuja pitkin.

Silloin ei ollut talvi.
Silloin oli elämä kovin masentavaa.
Silloin oli paljon pelkoja.

Se pieni katsoi mielenosoitusta.
Se oli vastalause ydinaseille.

Niin moni osallistui siihen.
Se pienikin mietti asiaa.
Mutta sillä pienellä oli kiire. Oli kiire mennä. Oli pakollinen meno.

Psykiatri.
Se pieni kävi kerran viikossa puhumassa.
Kertoi tällä viikolla mielenosoituksesta. Psykiatri kysyi olisiko se pieni halunut osallistua siihen.
" Olisin." se pieni kertoi.

Ne olivat raskaita istuntuja sille pienelle.
Se pieni oli hiljainen ja elämä oli kovasti raskasta.
Oli aina niin vaikeata keksiä mitään sanottavaa. Se pieni ei ollut tottunut puhumaan. Se pieni oli tottunut vain pelkäämään.

Se pieni oli tottunut pelkäämään.
Ei vielä edes tiennyt oliko pieni vai jo se nuori.
Ihan hakoteilla kaikesta. Toivoi vain rauhaa elämäänsä. Eikä rauhaa löytynyt mistään.
Olisi halunnut löytää itselleen parin.

Mutta nyt ei puhuttu pareista, puhuttiin mielenosoituksesta.
Puhuttiin peloista.
Puhuttiin atomiaseista ja unista, joissa maailma tuhoutui.

Katsoin Ukrainan tapahtumia ja sama kaukainen pelko syttyi sisälleni.
Mikään ei ole poistanut noita aseita.
Siellä ne ovat yhä.
Samoissa paikoissa kun silloin psykiatrin istunnossa.
Aivan turvassa ja valmiina toimimaan.
Ja niitä hallitsee joukko itsekkäitä ihmisiä.

Maailma on yhä pelottava paikka.
Mikään ei ole muuttunut. On vain muuttunut kovanahkaisemmaksi. Osaa olla ajattelematta asioita.
Ikävää.
Mutta niin totta.

Suljen silmäni. Mietin. Toivon. Uskon. Näen.
Elämä jatkuu. Niin se tekee vielä kauan ja vielä kauemmpin jos pääsemme avaruuteen emmekä jää tänne.
Jos jäämme tänne, niin elämä päättyy.
Sellaista.

Miekkamiehen tie

Innostuin eräänä syksynä ohimennen.
Kalpamiekka!
Aloin harjoittelemaan miekkailua.
Aloin harjoittelemaan liikkeitä, joilla pisto saadaan läpi kilpailijan vartaloon.
Aloin pukeutumaan valkeaan haalariin, johon oli kiinnitetty pitkä sähköjohto.

Olin kalpamiekkailija.
Seisoin pitkän maton toisessa päässä tekemässä kunniaa vastakkaisella puolella olevalle ja odotin merkkiä.
Seison, jotta saatoin hyökätä.
Seisoin kunnes sain luvan edetä.
Seisoin kypärä päässä ja silmät tujottamassa verkon läpi.

Kalpa on hieno laji.
Pistomiekkailua.
Pistää voi minne vain, kunhan pitää huolen, että ei vahinkoita kilpailijaa.
Miekka ei ole terävä.
Miekan päässä on pieni anturi, joka reakoi kosketukseen.
Miekka kertoo taululle maton vierellä, onko pisto onnistunut.
Kolme onnistunutta pisto ja olet voittaja.

Hieno laji. Perustuu liikkeisiin ja itsensä hallintaan.
Niin harvat vain harrastavat miekkailua, koska se on myös kallis laji.
Kallis, jos aikoisi vain harrastaa parin ihmisen kanssa sitä.
Halpa, jos on mukana seurasssa, joka hankkii miekkailualueet ja laitteet ja vaatteet ja miekat.
Mutta aina on oletava seura.
Ja seuroja on niin vähän, joista valita.
Kukaan ei enää arvosta kalpamiekkailua.
Kaikkien mielestä japanilaiset taistelulajit ovat sitä jotakin.

Surku.
Sillä kalpamiekkailu on paljon enemmän.
Sillä kalpamiekkailu kehittää koordinaatiotasi.
Sillä kalpamiekkailu todella vahvistaa käsiäsi.
Tai ainakni toista kättä-

Lopetin miekkailun, koska en jotenkin sopinut siihen porukkaan.
Mitään riitoja ei ollut.
Mitään hankaluuksia ei ollut.
Minulla oli vain erillaiset mietteet ja asiat kuin sillä väellä - ja olin vanhempi.

Kaipaan kalpa-aikaa yhä.
Jatkaisin miekkailua, jos löytyisi muita seuroja.
Mutta kuten sanottu, seuroja on niin vähän.

Surku.
Miekkailu oli niin mukavaa.
Verryttelytkin olivat makeaa.
Tunti urheilua ennen kuin sai luvan tarttua miekkaan.
Tunti urheilua, jotta paikat notkistuvat.
Tunti ennen kuin pääsi asiaan.

Kaikki kalpassa oli makeaa.
Surku.
Mutta ehkä joskusta taas. Saa nähdä. Onhan tässä mielettömästi aikaa...

Palaa ukkossateessa

Salamat iskivät taivaalla.
Ne välkehtivät horisontissa.
Vettä tuli kaatamalla. Se Kostutti maan ja kasteli hiukset, vaikka ne olivat sillä nuorella sadetakin hupun alla.

Rannalle oli kerätty kaislankorsia. Niitä oli viikatteella katkottu kevätjäällä ja kerätty rannalle.
Se nuori muisti, miten kivaa oli heilua viikatteella jäällä ja tuntea, kuinka terä kaatoi kaisloja.
Nyt ei ollut aivan yhtä hauskaa, vaikka jyrisevät äänet mereltä toivat omaa silausta päivään.

Vähän paloöljyä korsipinoon.
Korsipino oli korkea.
Yli kaksi metriä.
Täynnä kaislaa.

Vähän paloöljyä korsipinoon.
Tulitikku.
Leimahdus.
Kaislat paloivat, vaikka sade oli rankka.
Sade ei vienyt korren kortta, vaan kostea pino paloi. Liekit sateessa oliva korkeita. Ne yrittivät vuolla rantaleppiä etäänpänä, mutta lepät vetivät lehtiään suojaan ja säästyivät tulelta.
Oikeasti palo oli aivan rannan tuntumassa.
Kipinät sinkoisivat taivaalle leikkimään salamoiden kanssa.

Näky oli muistelemisen arvoinen, vaikka kastuikin.
Näky oli muistelemisen arvoinen, vaikka pisarat iskivät äänekkäästi sadetakkiin.

Eivät ne enää iske.
Enää ei kastu.
Vain muisto on jäljellä, ja muisto on kaunis.
Muisto saa mielen hymyilemään.

Kevät

Kevät on tullut.
Romaani kerjäläiset ovat saapuneet takaisin etelästä.
Etelä tuuli toi heidät.
Lämmin leimahdus meren yli;
Lämmin leimahdus keskieuroopan suunnalta.

Taas tutut naiset istuvat kadunkulmissa pitäen rahamukia edessään.
Taas tutut naiset juoksevat kadulla Myymässä ruusuja tai muuta.

Toki tuttujen naisten lomassa on miehiä rahamukien kanssa.
Pitää olla tasa-arvoa.

Kevät on tuonut myös muusikot ulos kiventalojen alta.
sulosointuja nousee kadun kulmista.
Mitä yhteistä on muusikoilla ja romaneilla?
Raha, sillä muusikot eivät käytä muveja.
Heillä on soittimen kantolaukku täynnä kolikoita.

Jotain hauskaa musikanttien rodussa oli. aurinkoista kevät aamua ihasteltessani.
Mantrahokiat.
Pari nuorta miestä, jotka musiikin tahtiin syöttivät sanoja ilmaan.
Kuin hindupapit.
kuin alkuasukkaat hommassa loitsuja rumpujen tahtiin.

kun laulutaitoa ei ole, niin joukahainen alkaa puhua väinämöistä suohon.
Huonoja runoja musiikin tahtiin.
Räppikin on parempaa.
Tai romaanikerjäläisen muki.
Opettelisivat laulamaan.
Oikeasti !

Keväisin näkee miten paljon ongelmia tässä maailmassa on.
Ja kaikkiin ongelmiin on se yhteinen tekijä.
Raha.

Ideologiat

Ideologiat.
Rakastan erilaista ideologistien ryöpyttämistä, sillä liian usein maailmassa on ajatuksia, että tämä on se ainoa oikea.
Toistaiseksi olen törmänyt en ensinnäisenkään ideologiaan, joka olisi ainoa oikea.
kuulin ideologiasta, missä ihmisen ajatukset ovat syypää hänen kaikkiin tauteihinsa.
Mielenkiintoista!
Ihminen siis houkuttelee malaria hyttysen puremaan ajatuksillaan.
lhminen siis itse aiheutti ajatuksillaan luonnon katastrofeja.
Ihminen siis itse käskee auton ajamaan ylitseen.
Ihminen ehdottomasti on itse syypää kaikkeen.

Ajatus on naurettava jo syntyessään.
Toki siinä on  perää mutta yleistäminen tekee sitä huvittavan.

Toinen idelogia, joka mieleeni nopeasti nousee, kanahaukkojen vihaaminen.
Voi miten armotton lintu eläin onkaan.
Tappaa kaikki kanalinnut metsästäjiltä.
Metsästäjäthän eivät tapa mitään huvikseen, mutta tietenkin kanahaukka tekee niin...
Nälkäänsä.
Kumpi on vaarallisempi?
Metsästäjä joka käy luonnon viattoman olennon kimppuun kutsumalla sitä piruksi.
Vai pieni lintu, joka on ollut luonnon osa jo ennen metsästäjiä?
Kumpi oikeasti on kamalampi.

samanlaisiin sudenkuoppiin tippuu moni muukin ideologia
voisin luetella monia samankaltaisuuksia, mutta useiden ymmärtäminen vaatisi lukijalta tietoa.
Tai tiedon tuomista eteen....
Laiskuus on jarru.
opettaminen on raskasta.
Joten jätän pitkän luettelon kirjoittamisen Ja annan tehtävän.
Mieti itse.
Niitä on monia.
Ehkä jopa sellaisia, joiden nimeen hengeen ja vereen huudat itse. Niin sellaista vasta on vaikeaa tajuta, koska et ole syventynyt asiaan.
Uskot, mutta oikeasti et tiedä.
kaikki ideologiat ovat uskontoja. Ne eivät perustu faktoihin.
Niiden käyttäjät eivät syvenny pohtimaan käytäntöjään, vaan kuuntelevat kuinka 'profeetat' lukevat mantrojaan.
politiikassa, taloudessa, ohjelmistojen rakentamisessa. kotona, koulussa, kaikkialla missä olemme.
Aina on joku  joka tietää paremmin,
Aina!

Kyy

Kyy.
Tuo pelottava olento.
Niin moni huutaa kyyn nähdessään pelosta.
Kyy pakkaus, se on lääkeenä puremalle.
Kyypakkaus helpottaa ja pelastaa.

Vain kortsonia.
Kortisoni pysäyttää immunipuolustuksen.
kyy pakkaus on siis Iääve omaa puolustusta vastaan, helpottamaan oloa. Ei muuta.
Kyy on aivan vaaraton kaveri.
Ampiainen voi olla pelottavampi.

Mutta pelätä täytyy kyytä.

On käärmeitä, joita oikeasti pitää varoa. Mutta ei tällä pohjolassa .
Kyyn on syytä pelätä ihmistä.
Ihmisen ei ole syytä pelätä kyytä.

Mutta mitä me vaistoilemme voimme?
Käärmeen pelko pelastaa niin monia etelämpänä, siellä missä oikeasti on syytä täristä. Afrikan taivaan alla oli eräs, joka pelkäsi Iuikertajia niin, että näki niitä kaikkialla.
Puhui niistä kaikkialla.
Luetteli näkemiään kaikkialla.
Oli hysteerinen kaikkialla.

Miten jotkut voivat olla samanlaisia, vaikka syytä ei ole?
Vastaus:
Helposti!

Musiikkia

pimeydessä soi kevyttä musiikkia.
väkimäärä on hiljaa.
Väki odotti. se löi käsiään ja pauhui.
Väki odotti.
Seisoin lähellä lavaa. katsoin isoa esinippua, joka oli vedetty soittimien ja muun rekvisiitan eteen. Lohikäärmeen päitä.
Kaksi.
Teksti hydra.
Kyllä, tämä oli Within temptation keikan alkuhetkiä. Täällä karussa Helsingin kaapelitehtaalla.
Paljon nuoria palvojia.
Jonkun verran vanhempia isomahaisia viinan litkuttajia. kolmikympistä pariskuntia jonkun verran. Äitiä ja tyttäriä; isiä ja poikia; heitäkin riitti
Iltasanomien toimittaja haparoi väen keskellä. Vaaleveriköllä oli nuori pitkä poika mukanaan.
Valokuvaaja.
Seurasin toimittajaa katseellani. Ensin viihdyttiin juttelemassa järjestysmiesten kanssa lähellä lavaa, sitten pientä toimintaa
Toimittaja poistui turvapaikasta ja äkkäsi vierelläni olevan pojan ja isän.Toimittajilla oli silmää. Lapsi fanittajana oli kimaltuksen arvoinen särmä jutussa
Toimittäja esitteli itsensä särmikkäästi. otti tilanteen haltuunsa hyvin.
"Vai joululahja,"toimittaja merkkaa ylös, kun isä kertoi, miten poika oli saanut liput keikalle.
"oletko fanittanut withintemtaatiota pitkään?"
"Pari vuotta," poika vastasi vähän epämääräisyys äänessä.
Mietin millainen osa pojan sanoilla oli tulevassa iltasanomien tekstissä. keskiaukeamalla.
piiloudun varjoihin, ettei toimittaja äkkäö minua
Teko oli menestys.
Vaaleaverikkö katosi väen joukkoon.
Onnea hänelle työhönsä.
odottamista edelleen.
Sitten.
show alkoi. Sharon otti lavan haltuun. Kitaristit soittivat kovaa. Rumpali löi lujaa. Jotkut olivat ostaneet korvasuojaimia.

Kyllä, järkevä teko.
Basso äänet olivat niin matalalla, että äänet saivat koko vartalon värisemään.
Kaksi tuntia. Monia vanhoja ja uusia kappaleita. Mukana myös Sommertime sadness josta sharo selitti jotain epäselvää. Olin ymmärtää kappaleen olleen hänen käsialaansa, mutta jälkikäteen miettien Sharon saattoikin sanoa ettei ole.
Hämärää.
poistuessani kuulin kuinka humalaiset ukot puhuivat olleensa nyt ekaa kertaa kuulemassa Heviä
Olin kuolla nauruun sisälläni.
Sommertime sadness heviä?
Sinfonisen metallin ja hevin ero on melkoinen.
Mutta... Viinan avulla maailma on selvä ja ihminen niin järkevä.
Lähtiessäni kaapelitehtaalta keski-ikäinen varsin humalassa oleva pariskunta oli varsin ihmeissään, kun en suostunut ottamaan heitä taksiin. "Ei jaeta matkaa," ilmoitin.
yrittivät selittää.
Ovet kiinni ja pariskunta sai itse hankkia taksinsa. Jos olet humalassa, sinulla on rahaa mennä omalla autollasi. Minun taksiin, ei ole asiaa. Humalassa.
Olen rasisti.
Huumeiden käyttäjillä ei ole asiaa maailmaani
Viina on sitä mitä suurimassa määrin.

Luuleminen

Luulemme monenlaista.
Uskomme monia satuja.
Tiedämme monia asioita, joista meillä ei ole mitään käsitystä.

Miten viisaita olemmekaan!
Ehdottomasti.

Katsomme ihmistä.
Ensimmäinen katse paljastaa koko totuuden tästä.

Tiedämme, mitä hän harrastaa.
Tiedämme, millainen ihminen hän.
Tiedämme kaiken.

Eräässä testissä naiset katsoivat miehiä.
He kertoivat tarinoita ulkonäöstä
Heidän mielestään paras mies oli sitä sun tätä.
Jokaisella oli samasta miehestä erit mielipiteet.
Miksi juuri sen näköinen mies näytti miltä.

He luulivat tietävänsä mielipiteensä.
Todellisuudessa miehellä oli symetrinen ulkonäkö.
Symmetrinen ulkonäkö viehättää.
Sitä ei osaa selittää itselleen.
Sen on sisälle rakennettua.
Sitten vain luullaa, miksi on sitä mieltä.
Oikeasti ei tiedä mitään.
On ihan karikoilla.

Niin me luulemme asioita. Olemme varmoja kannoistamme. Selitämme.
Oikeasti olemme ihan sokeita.
Meillä mitään mielipiteitä ole.
Ihan vaistonvaraista häärimistä. Ne joilla on järkeä ovat kasvaneet vaistojen yläpuolelle. Mutta niitä on niin vähän.

Suurin osa vain uskottelee ja juoksee kuin sopuli laumassa tietämättä oikeasti mitä tekee.
Niin harva valitsee oikein elämässä.
Niin harva viitsii katsella tarkemmin.
Uskomme asioita, mutta emme tiedä. Siksi menetämme niin paljon.

Idiootteja.
Luulotautisia.
Sekopäitä.
Aivan oikein.
Nuo kuvaavat meitä.

TarinaNo 19 Matiaksen mietteitä

Matiaksella on päätöksiä tehtävänä. Kuvaelman aurajoen rannasta...

Matiaksen mietteitä

Aurinko oli korkealla. Aurajoen lehmukset ja vaahterat olivat paksun vihreän lehden peittämiä. Kirjaston edessä olevan kiinteistön punaiset vaahterat mietityttivät Matiasta hänen kulkiessaan päivästä nauttien aurajoen tuntumassa. Noita punaisia leikattuja puita saattoi katsella vaivattomasti rannan jalkakäytävältä lehmusten alta.
Erikoisia puita.
Kotipuolessa punaisia vaahteroita ei näkynyt. Oli vain koivuja, leppiä ja raitoja. Jonkun pihalla saattoi kasvaa pari syreeniä.
Punaisia vaahteroita?
Ei koskaan.

Yksityiskohdista Matias piti tässä kaupunkissa. Hänestä oli mukava katsella aurajoen tummaa vettä.
Likaista, paikalliset sanoivat.
Saattoi olla, mutta silti Matiaksen mielestä kauniin näköistä. Pieniä aaltoja. Aurinko peilaili itseään monissa kulmissa kuin vesivärimaalauksessa. Jokunen varpunen liihotti joen yli ja talojen katolla puhalteli joku pulu.
Lokkeja.
Kaksi lokkia kellui veden mukana kohti edempänä olevia siltoja.

Matias käveli kohti satamaa. Pääkirjasto katosi talojen taakse ja tie oli tässä kohdassa kapeampi. Edessä oli silta, jonka nimeä Matias ei muistanut. Takana oli kirkkosilta...
Vai oliko se kirkkosilta?
Näitä nimiä kukaan oikeasti muista, Matias mietti.
Tämän aurajokea reunustavan kadun varrella oli nyt pari kahvilaa ja rantanurmikolla makasi ihmisiä ottamassa aurinkoa.
Pultsarin näköisiä, sillä ilmassa lemusi virtsa.
Tämä varjoinen alue oli kiehtova, mutta edempänä alkoi todella kaunis osuus aurajoen rannasta.

Matias oli käynyt parissakin työhaastattelussa sillä viikolla.
Oli kysellyt hommia siivousfirmasta.
Oli kysellyt hommia puutarhamyymälästä. Olihan Matias jo pitkällä opinnoissaan. Tosin nyt ne olivat pahasti pysähdyksissä.
Oli kysellyt kaupasta töitä.
Miten vaikeata tämän kokeisesta kaupunkista oli löytää työtä?
Pitäisi olla helpompaa kuin kotikonnuilta, mutta ei.

Matias ei tuntenut kaupunkia.
Hänellä ei juuri ollut ystäviä, paitsi Jaakko, jonka oli nyt muutaman viikon tuntenut, eikä tämäkään ollut Turusta.

Matias mietti Jaakon ehdotusta. Oliko se oikeasti mielekäs? Halusiko hän hypätä tuntemattomuuteen?

Olen jo hypännyt tuntemattomuuteen, kun lähdin tälle reissulle.
Matias oli jo sanonut Jaakolle, että hyvin voisi lähteä peliin mukaan, mutta oikeasti Matiasta jännitti. Hän ei ollut koskaan tehnyt mitään sellaista, josta Jaakko oli hänelle tehnyt selostusta. He olivat puhuneet pitkään eräänä päivänä ja seuraavana, kun Jaakko oli keskustellut asiasta siskon kanssa. Sisko oli valmis ottamaan Matiaksen mukaan, kunhan tämä osaisi olla.

" Olisit sitten vähän niin kuin oppipoika," Jaakko oli selostanut." Ei se mitään hankalaa ole. Oikeasti. Näissä hommissa pärjää, kun mölöttää koko ajan. Pysyt mukana, ja me tehdään siskon käskyjen mukaan. Tavataan ihmisiä ja järjestetään juttuja. Se menee hienosti."

Mölöttää koko ajan.
Ei Matias välttämättä osannut mölöttää. Ei hän oikeasti tiennyt, mitä tuollaisissa tilanteissa tehdä.
Matiaksen tehtävänä olisi olla Jaakon vartijana oikeasti.
Matiasta alkoi hymyilyttää. Häntä jännitti ja pelotti ja samaan aikaan hänen tehtävänään oli olla kaitsemasta miestä, joka oli luisunut keskelle epävarmuutta.

Kylmää järkeä?
Matias, Matias sanoi itselleen, Tämä voi olla elämäsi tilaisuus, joten ota ja kävele ja mene mukaan.

Matias saapui läheisen sillan luokse.
Katujen risteys.
Rantakatu jatkui kadun toisella puolella. Siellä näkyi apteekkimuseon kyltti ja kauniita kesäkukkia. Kalloja. Oli siellä pari markettaakin. Ja sateenkaaripalsameita.
Vakiokasveja.
Vähävaatteisia naisia kulki katua edestakaisin ja pari merimiestä kulki rantakadulla kauempana.
" Hei," Kuului kovalla äänellä Matiaksen korvan vierestä. Mies hätkähti.
" Anteeksi," sanoi nuori nainen, joka seisoi ihan Matiaksen tuntumassa. Matias tujotti nuorta naista.
Matias tunsi tämän.
" Ellu!" Matias sanoi puolikovalla äänellä." Mitä sie täällä?"
" Opiskelen täällä," Katarinteen Eliisa sanoi. " Mutta mitä sie täällä teet. Mie luulin et sie olet siellä puutarhakoulussa lukemassa miten porkkanoita kasvatetaan."
Matias naurahti.
" En mie porkkanoiden kasvatusta lukenut." Matias sanoi," Elämä vähän potki ja olen täällä olemassa toistaiseksi."
" Olemassa?" Eliisa eli Ellu rypisti otsaansa." Mitä se tarkoittaa?"
" Pitkä tarina." Matias sanoi.
Ellu nyökkäsi päätään.
" Tosi kiva nähkä kotikylän väkeä täällä," nainen sanoi. " Ihan uskomatonta suorastaan."
" Maailma on niin pieni paikka oikeasti," Matias lausui.
" Asutko täällä missä?" Ellu kysyi.
" Hotellissa toistaiseksi. Yritän etsiä asuntoa itselleni. Ei ole vielä tärpännyt, vaikka olen viikon etsinyt."
" Hotellissa? Se tulee kalliiksi," Ellu tokaisi.
" Tuleehan se," Matias myönsi.
" Kuule," Ellu sanoi, " Meikkä asuu solussa kaupunkin laidalla. Siellä on aika tyhjää tällä hetkellä ja uskon, että siellä voisi kämpät vähän aikaa ihan huoletta. Oman kylän mies. Et sinä täällä voi yksin olla. Tämä on kylmä kaupunki."
"Ellu," Matias sanoi," En nyt oi..."
" Ei vastalauseita, Matias. Haetaan tavarasi ja saat nukkua olohuoneen sohvalla muutaman päivän. Miulla on paljon yhteyksiä ja mie uskon et kyllä myö siulle asunto löydetään."

Matiaksen päässä surrasi. Aivan kuin kohtalo tyrkyttäisi miehelle polkua kuljettavaksi, jota pitkin piti vain lähteä.
Oliko kohtaloa olemassa?
Ohjasiko kohtalo elämäämme?
" Ja-a" Matias vastasi.
Ellu tarttu Matiaksen kyynärpäästä kiinni kuin olisi ollut Matiaksen tyttökaveri.
" Mutta ensin mennään juomaan kaakaota tuohon läheiseen kahvilaan." Ellu osoitti liikettä seuraavassa kadunristeyksessä; kaunista kahvilaa.

Matias päätti antautua kohtalon viemäksi. Ehkä kohtalo oli päättänyt tehdä jotain miehen puolesta.
Katsotaan mitä kortteja sillä oli kädessään. Ehkä elämä hymyilee.

Hunajaa

Sen pienen lapsuuteen liittyi hunaja.
Se pieni ei ollut mikään hunajaystävä, mutta isä oli innostunut mehiläisten kasvatuksesta.
Sen pienen isoisä oli kasvattanut mehiläisiä ja isän piti jatkaa tätä perinettä. Isoisä oli kuollut aikoja sitten, mutta lapsuuden muistot ajoivat isää.

Hunajaa saadakseen on rakennettava koko pesä itse.
Hunajaa saadakseen on tehtävä kehiä, joiden langoituksiin mehiläiset rakentavat kennojaa.
Hunajaa saadakseen on tehtävä kehiä monenlaisia, mutta näistä isä ei kertonut sille pienelle.
Hunajaa saadakseen isä keskittyi asioihin itse eikä ottanut sitä pientä mukaan.

Se pieni oli vain lapsi
Se pieni ei osannut mitään.
Se pieni sai vain katsella.
Se oli sen pienen osa.

Pesiä vietiin pariin paikkaan sukulaisille.
Mehiläisiä ostettiin ammattilaisilta.
Isän veli neuvoi kokeneena kasvattajana, mitä tehdä.
Isä oli riemuissaan, mutta ei näyttänyt riemuaan.
Isä odotti syksyä.
Isä odotti hunajaa, sillä se oli niin rakasta.

Makeaa ja keltaista.

Savulla isä kurkki pesiin. Ei koskaan silloin kun se pieni oli paikalla. Tekin näitä yksin.
Tarkkaili pesiä.
Hunajaa syntyi.

Syksyllä tie kulki kauppaan.
Syksyllä kaupasta löytyi keltaisia astioita.
Syksyllä mehiläisten hunaja vaihtui sokeriin.

Mehiläisparat. Uurastaneet koko kesän ja talviruoka ei olisikaan hunajaa vaan sokeria.
Kova elämä.
Mutta ihmiset ovat niin ovelia.

Isä hankki hunajalingon.

Se pieni oli paikalla katsomassa, miten keltaista ainetta puristettiin pois kennoista.
Se pieni näki, miten juoksevaa hunajaa tuli ulos lingosta.
Se pieni tarkkaili, kuinka hunajaa purkitettiin.

Isä oli riemuissaan.
Hunajaa.
Se pieni vain hymyili.
Sitä pientä hunaja ei kiinnostanut lainkaan, kuten ei kamalasti mikään muukaan makea.

Isä oli makealle perso, mutta se pieni ei.
Joskus se pieni ihmetteli tätä, mutta ihmiset ovat erilaisia.
Jopa isä ja poikakin.

Se pieni oppi yhden asian.
Mehiläiset ovat kilttejä veitikoita. Koskaan ei pistosta saanut, vaikka pesän luona seisoi.
Vain varovaisuus riitti.
Piti käyttäytyä oikein.

Ja piti olla rohkea.
Sitä se pieni oli. Tyhmän rohkea joskus.

Eräs haastattelu

Olin työpaikkahaastattelussa.

Ensimmäisessä haastattelussa uudelle alalleni.

Ensimmäinen haastattelu uudessa elämässäni.

Ensimmäinen askel unelmiin.

Se oli kaikkea tuota.

Pomo katsoi minua silmälasien takaa.

" Olet ollut afriikassa?" hän sanoi.

Myönsin.

Saman tien haukkui kaikki kehitysaputyypit maanrakoon.

Se pomo.

Olivat hänen mielestään todella laiskoja tyyppejä.

Oli tullut tähän tulokseen, kun oli tapaillut kavereita siellä sun täällä maailmalla.

Haukkui varsinkin suomen kehitysavun.

Rupusakkia kuulema.

Ei ollut aivan väärässä.

Afriikka on vaarallinen paikka.

Siellä sekoaa helpolla ja uskoo olevansa jotain, vaikka ei ole mitään.

Sanoin tämän takaisin.

Pokka ei pettänyt, vaikka olin joutunut vihamieliseen työhaastatteluun.

Juteltiin näissää sävyissä tovi.

" No ehditkö aloittamaan ensi viikolla?" pomo kysyi.

Oli torstai. Pomo tarkoitti maanantaita.

Sanoin että ehdin oikein hyvin.

Aloitin maanantaina.

Elämäni paras haastattelu.

Yhtä nopeasti en ole koskaan päässyt mihinkään työhön.

Kuin sormia napauttaen.

" Hän nyt on tuollainen joskus," sanoi kaveri, joka minut haastattelluun oli vienyt. " Älä välitä. Ihan hyvä mies kuitenkin sisäisesti."

En juuri jutellut enää pomon kanssa.

Viivyin paikassa kauan, niin kauan kunnes päätin lähteä.

Lähdin paremmille vesille, mutta muistan alun aina.

Paras alku uudelle elämälle.

Kova.

Mutta kiva.

Tyhjää

Monta kertaa elämässä on hetkiä, kun vain ei ole mitään.
Se nuori istui monena iltana yksin, miettien mitä tässä nyt.
Oli kuin elämästä olisi puuttunut jotain.
Jotain mielekästä.

Se nuori käveli katuja kuten oli joskus pienenä tehnyt. Kävi paikoissa, joissa vain turistit käyvät.
Kerran vakoili erästä kaunista turisti naista.
Tummaa kaunotarta, joka vaelsi katuja kaupunkia katsellen.

Se nuori oli vain leikkisä.
Halusi nähdä, missä kaikkialla turisti kävelee.
Kulki keskustassa.
Kävi kaupoissa.
Vaelsi katuja pitkin satamaan katsomaan sitä isoa nähtävyyttä.
Vaelsi nähtävyyden sisällä.
Täällä se nuori ohitti naisen, kun hän istui maisemia katsomassa.
Oli nähnyt tarpeeksi.
Oli nähnyt, että muutkin vaeltavat sinne tänne kuten se nuori.

Se nuori ei siis ollut niin ihmeellinen.
Se nuori oli aivan tavallinen tyyppi.


Vähän lohtua.
Muillakin on tyhjiä hetkiä, jotka täyttää vaeltamisella.
Mutta ehkä turistilla tyhjiä hetkiä on muista syistä.
Mutta ehkä turisti hakee tyhjiä hetkiä täytettyjen tuntien tilalle.
Mutta ehkä turisti rentoutuu, kun se nuori vain oli ja mietti elämäänsä.

Se nuori unohti turistin ja jatkoi omaa vaelteluaan kesäisessä kotikaupunkissa. Vaelsi kauas rajoille melkein ja myöhään palasi.
Jalat olivat kuitit.
Mitä sai?
Vain kuitit jalat.
Seuraavana aamuna olisi taas sama tilanne.
Siis ei mitään.

Myöhemmin mietti.
Paljon myöhemmin.
Valo oli kulkenut pitkälle ulos aurinkokunnasta, kun nämä mietteet saapuivat nurkan takaa...

Miksi pelätä googlea?
Ihan tavallinen tyyppi kadulla voi vakoilla ihmistä paremmin kuin google.
Miten naiveja ja lapsellisia ihmiset ovatkaan.
Huvittavaa.

Myöhempinä aikoina elämässä oli jo enemmän.
Niin paljon, että usein toivoi, että saattaisi palata taas takaisin noihin tyhjiin hetkiin.
Sellaista on elämä.
Ei tasapuolista.
Asiat ovat kasassa siellä täällä, eikä kukaan jaa asioita tasapuolisesti läpi ajan.
Ikävää.

Pilkillä

Pilkkiäminen ei ole koskaan ollut minun juttuni.
Kerran aikoja sitten menin kahden muun miehen kanssa eräällä mökillä käymään.
Mökki oli piste keskellä suomea, keiteleen rantamaisemissa.

Oli pakkasta.
Oli kylmäää.
Palellutti.
Kädet olivat jäätyä.

Mökkiin laitettiin tulet ja jäin istumaan vähän hohkaavan puulieden luo.
Ei juuri merkitystä.
Käteni olivat kuin kuolleet silti.
Niin oli aina ennen.

Miehet marssivat jäälle mökiltä.
Heillä oli turkishaalarit, minulla ostamani talvivaatteet.
Turkishaalarit vs. talvivaatteet.
Turkishaalarit veivät pelin ja erän ja voittivat koko roskan.

Kaira kävi jäällä.
Lumenpalat lensivät.
Vesi tuli esiin ja puupenkit asettuivat paikoilleen.
Minunkin oli aika lähteä ulos, kun toinen mies tuli takaisin sisään katsomaan, että tulet olivat kunnolla lähteneet palamaan.
Minunkin oli aika mennä katsomaan pilkkimisen riemua.

Jää oli paksua.
Vesi oli jäistä sohjoa.
Pilkkijä katsoi minua hymysuin ja selitti, miten rauhallista paikassa oli.
Myöhemmin laitettaisiin pillkikoloon verkot.
" Tehdään se myöhemmin," sanoi toinen pilkkiä.

Siinä pakkasen keskellä oli kaupunkilaismies.
Siinä värytteli mies, jonka sielu eli turvassa lämpimässä talossa talvella.
Siinä kyyriteli mies, joka lapsena oli sininen kovilla pakkasilla ja toivoi pääsevänsä sisään lämpimään.
Siinä oli mies, joka aina mietti, miksi ne muut kestivät kylmää paljon paremmin.

Monia aikoja myöhemmin syy avautui oikeasti.
Silmät avatuivat.
Niin moni asia oli päivän selvää.

Mutta tuolla jäällä, kairatun reiän vierellä, siellä oli vain kylmää
Siellä oli mieli täynnä pohdintaa.
Mutta totta.
Kaunista oli.
Lumi jäällä oli tasaista.
Lumi tanssi tuulen kanssa,
Lumi kirveli silmissä, kun aurinko armas kurkkaisi pilvien välistä.

Ja Ilma.
Ilma oli raikasta.
Niin raikasta, mutta niin ohutta.
Kyllä kylmästä voi myös nauttia. Siinä hiljaisuudessa ja rauhassa on oikeasti jotain.
Jotain mikä hivelee  ihmistä.

Tuli vain sinttejä.
Myöhemmin verkolla tuli oikeasti kaloja.
Pilkkiäminen on pettymyksiä täynnä, mutta se kai kuuluu asiaan.
Eikö kuulukkin?

Seuraamista

Joskus passiivisesti kiinittää huomiota katuun, jossa asuu.
Ihan tavallinen katu.
Katu jonka elämää pakosta seuraa

Pikku lapsia ajaa pyörillään pitkin ja poikin kesäisin.
Lastenvaunuja liikkuu pitkin ja poikin joka vuoden aikaan.
Koiria.
Koirat taluttavat laiskoja miehiä tai lihavia naisia.
Joskus koirat vetävät pikku tyttöjä perässään kuin nämä olisivat kärryjä.

Ihan tavallinen katu, jonka varrella on ihan tavallisia omakotitaloja.
Ihan tavallinen katu, jonka varrella ihmiset vilkuttavat tervehdykseksi toisilleen.

Eivät kaikki.
Useat.

Mutta katua passiivisesti seuratessaan syntyy kysymyksiä.
Mietteitä, joihin ei kaipaa vastauksia.
Mietteitä, joista syntyy tarinoita sisälle.

Salaisia selityksiä.
Vähän niin kuin mökkihöperö luo maailmankuvaansa.

Yhdellä naapurilla on monta lasta. Neljä.
Ovat pieniä.

Melkein kaikki kadun lapset ovat jotenkin kavereita toistensa kanssa.
Tämän naapurin neljästä lapsesta kukaan ei ole kaveri yhdenkään naapurin lapsen kanssa.
Miksi?
Paljon lapsia käy talossa.
Mutta ei vain naapuristosta.
Miksi?

Kadun perällä  on perhe, joka näytti tulevan toimeen naapurini perheen kanssa.
Sen naapurin, jolla on harmaa talo.
Eivät enää näytä tulevan toimeen.
Miksi?

Naapurini moikkaili ja kävi käymässä, kun talon luuranko syntyi.
Ei käy enää.
Ei edes moikkaa.
Ei varmaan ole oikeasti koskaan moikannut.
Vain silloin kun minä moikkasin.
Miksi?

Yksi naapurini pukeutuu mustiin joka sunnuntai.
Menevät viimeisen päälle pukeutuneena jonnekin.
En kysy miksi.
Luulen että tiedän syyn.
En koskaan utele keltään uskonnollisia asioita.
Ei kuulu luonteeseeni.
Kiva perhe.
Hymyillään usein.

Yhtenä päivänä ajoi lapsi pihalle luokseni, kun otin postia.
Kysyi:" eikö teillä ole lapsia?"
Sanoin ei ole.
En vastannut miksi ei.
Olisin halunnut sanoa vihaisesti, että ei kuulu sinulle.
Miksi tuli kysymään?
Kaipasi enemmän leikkikavereita.

Aivan tavallinen katu, jonka varrella asun.
Aivan tavallisia ihmisiä.
Joidenkin kanssa tulee toimeen paremmin.
Toisten kanssa huonommin.
Jotkut nauravat minulle enemmän.
Toiset nauravat minulle vähemmän.
Jotkut ovat jopa ihastuksissaan tietyistä asioista.
Ihan tavallinen katu ja ihan tavallisia ajatuksia.

Sellainen on katuni.

Leivästä

Olen monta vuotta tehnyt leipäni itse. Aloitin aikoinani kuten varmaan moni muukin tutkimalla reseptejä lehdistä. Kesti varmaan pitkään ennen kuin tajusin monien lehtien ja reseptikirjojenkin leipäresptien olevan oikeasti roskaa. Niissä oli tyypillisiä lausahtuksi.
"Vaivaa ja alusta taikina"
Ei kerrottu kuinka pitkään pitää vaivata. Eli aloittelijalle ei mitenkään selivä, että mitä hän on tekemässä. Ehkä jossain kirjassa on mainita, että vaivaa kunnes taikina on kiinteää tai jotain.
Kiinteää?
Mitä ihmettä?
Jos haluaa saada hyvää leipää käsin vaivaamalla, niin vaivaaminen on sellainen vähintäin puolen tunnin urakka. On tiettyjä vaivaamismenetelmiä, jolla pääsee jopa kahteenkymmeneen minuuttiin. Kannattaa kuitenkin pukeutua urheiluvaatteisiin parhaita taikinan vaivausmenetelmiä käyttäessään. Ovat raskaita menetelmiä.
Jos haluat käyttää vaivaamismenetelmää leivän teossa, kuten minä teen, osta yleiskone ja anna sen vaivata. Pääset helpolla.
Leipää voi myös tehdä vaivaamatta. Tee taikina ja laita se suoraan jääkaappiin kohoamaan päiväksi tai pariksi. Tietenkin pikku vaivaus on hyväksi tässäkin.
Taikinajuuri.
Hiivaton leivän tekeminen on vaivalloista puuhaa. Olen onnistunut siinäkin tekemällä leipäjuuren, joka syntyy noin viikossa. Jos näet lehdissä ohjeita, joissa taikinajuuri tehdään päivässä, ilman hiivaa - jos ohjeessa ei ole tarkkoja ohjeita, mitä jauhoja pitää käyttää ja millä tavalla tämä oikeasti tapahtuu - laita hiivaa mukaan taikinaan, kun lisäät leipäjuuren. Voin taata, että ellet tiedä, mitä teet leipä ei kohoa. Tai kohoaa olemattomasti.

Jos pidät tiiviistä leivästä, niin OK, ei sitten mittään.

Itse valmistan leipää hyvin yksinkertaisella perusohjeella, johon laitan eri mausteita.
400 g hiivaleipäjauhetta, 500 g puolikarkeita vehjäjauheita, 25 g hiivaa, 6 dl vettä - suolaa jos siltä tuntuu ihan vähän - öljyä jos siltä tuntuu ihan vähän - niitä mausteita, joita haluaa laittaa.
Itse heitän mukaan 100 g kaurahiutaleita ja jotain siemeniä.
Yleiskone vaivaa seosta vähintäin kymmenen minuuttia - pitempääkin voi laittaa vaivaamaan pienellä teholla. HUOM! pienellä teholla, noin 1 korkeintaan.
Sitten vaikka vuorokaudeksi jääkaappiin muoviastiaan jossa on kansi. Jos taikina kohoaa jääkaapissa niin voimakkaasti, että kansi lähtee paikoiltaan, niin leivän voi tehdä toki nopeamminkin. Tarkoitus on saada aikaan maksimaallinen määrä sitkoa ja kohottaa leipä hitaasti.
Sitten vain leivo kaksi tai kolme leipää ja kohota.
Itse kohotan leipäni sähköuunissa valmiina vuokiin laitettuna. Vuokien päällä asettelen leikkuulaudan, niin että taikina pysyy kosteana. Otan leikkulaudan vuokien päältä pois ennen kuin taikina kohoaa vuoan yli ja annan leipien kohota ilman peittoa jonkin aikaa.
Paistan...
Leivinuunissa noin 150 - 200 astetta. Jos käytät sähköuunia, niin noin 225 kolme varttia, niin uskoisin leivän olevan valmista.
Noin on tärkeä huomio tässä ohjeessa.
Ja muista. desilitra on huono jauhon määrän mitta. Ohjeet, joissa puhutaan desilitroista ovat saman tien roskaohjeita. Gramma määrällä pääset paljon tarkempiin ohjeisiin, joiden lopputulos on taattua.

Itseasiassa suututtaa miten paljon roskaohjeita leivän teosta löytyy. Ohjeita, joilla oikeasti ei tee mitään. Kannattaa tutkia ammattileivän tekijöiden todellisia leivänteko-ohjeita, että pääsee perille leivän valmistamisen salaisuuksista.

Poikkeuksellinen postaus. Yritin tehdä tänään hiivatonta yhden päivän leipäjuurileipää ja totesin taas kerran ohjeen olevan roskaa. Onneksi on olemassa kuivahiiva, jota voi lisätä milloin vain ja tulos on taattu.

Silmät idästä

Se nuori kohtasi silmät itäisessä koulussa, lähellä rajaa.
Se nuori oli hämmentynyt.
Myös silmät olivat hämmentyneet.
Kerran.
Yhden kerran he puhuivat keskenänsä.

" Tulitko tänne koska mie oon täällä," kysyi silmät.
Se nuori puristi päätään.
" En tiennyt, että sä olet tulossa tänne."
" Vai niin," silmät sanoivat. Hänellä oli yhä päässään vihreä baskeri. Hänellä oli yhä samat lumoavat silmät. Hänellä oli yhä sama tiukka takki, vaalea sellainen, sellainen missä oli paljon nauhoja ja nappeja ja kiinnityspisteitä.

" Melkoinen sattuma," silmät sanoivat.
" niin," se nuori sanoi.

Olivat menossa koulun ruokalaan. Menivät sisään ja silmät kiirehti pois sen nuoren luota. Juoksi erilleen ja meni istumaan paikkaan, minne varmasti se nuori ei voisi tulla.
Se nuori käveli istumaan toiseen pöytään.
Se nuori oli vaiti.
Se nuori mietti, miten näin oli päässyt tapahtumaan.

Sattuma oli kuljettanut silmät samaan paikkaan vain kujellakseen.
Sattuma oli niin leikkisä kaveri.
Sattuma selvästi halusi pelata pelit loppuun asti ja vilkaista syntysisikö jotain.
Ei syntynyt.

Vain muisto siitä kaukaisesta paikasta.
Oli ilta.
Se nuori ja silmät olivat hiljaisen kartanon keittiössä ja tekivät yhdessä jotain iltapalaa.
Silmät kertoi jotain tarinaa talouskoulusta, jossa oli ollut.
Se nuori kuunteli silmien tarinaa lumoutuneena.
Muisto pyöri sen nuoren päässä.

Lopulta pari viikkoa myöhemmin se nuori käveli erään opettajan tykö; käveli paikkaa vetävän opettajan luo ja kysyi, oliko mahdollista vaihtaa oppilaitosta.
Puhuivat.
Se nuori kertoi silmistä.
Opettaja.
Vanha örmyn näköinen mies.
Näytti armeijan upseerilta.
Kapiaiselta.
Mutta niin ymmärtäväinen.
Ymmärsi ongelman.

Joitakin päiviä myöhemmin, kun silmät lähti parin pojan ja yhden tytön kanssa kaupunkiin juhlimaan, sitä nuorta ahdisti liikaa.
Piti lähteä liikkeelle.
Piti lähteä.
Se oli toiseksi viimeinen kerta, kun hän oli oppilaitoksessa.
Seuraavalla kerralla se nuori haki tavaransa ja vaihtoi koulua.

Se oli viimeinen ilta, jolloin hän näki silmät.
Sen jälkeen hän ei enää koskaan nähnyt niitä enää, eikä niiden kantajaa.
Kerran tapasi jonkun, joka kertoi jotain yleistävää.
Hyvä.
Se nuori ei enää koskaan halunnut tietää mitään silmistä.
Se nuori ei koskaan käynyt joensuussa; sieltä mistä päin silmät olivat.
Se nuori kiersi kaupungin kaukaa.
Ihan vain muistojen takia.

Ja niin on asia vieläkin.
Joensuu on saavuttamaton kaupunki.
Ihan vain muistojen takia.
Vaikka ei ole mitään käsitystä asuuko silmät siellä vai jossain aivan muualla.
Ties vaikka asuisi siellä, mistä se nuori oli kotoisin.
Ei sitä tiedä.
Mutta ei kuitenkaan siellä, missä minä asun.
En ole koskaan nähnyt häntä näillä kaduilla.
Luulen että yhä tuntisin.
En ole varma, mutta uskoisin niin....
Ehkä....

Pimeässä

Aurinko laski afriikan taivaan alla nopeasti.
Kun hetki sitten oli kirkasta, niin muutaman minuutin kuluttua oli pilkkopimeää.
Niin tuttu sininen hetki oli sanan mukaisesti vain olematon hetki pimeyden ja valon välissä. Pikku tuokio, jonka tunsi ja valot sammutettiin.
Sammuivat kuin katkaisinta olisi käänetty.
Olin liikellä pyörällä.
Olin tulossa päätienvarresta.
Olin tulossa pyörällä läheisestä kylästä.
Olin tulossa kylän isolta torilta, paikasta, mistä ostimme taloon kaiken tarvittavan.

Olin ollut liian hidas.
Minua suututti, sillä valoa ei ollut ja taivaskin oli hieman pilvinen sinä iltana.
Mutta itkeä ei auttanu. Piti mennä. Ei pitänyt pysähtyä.

Pimeässä pyörällä.
Jännittävä kokemus.
Ei mitenkään voi tietää, onko mäessä vai kulkeeko suoraan.
Tähtien valossa nippa nappa tiesi, että tiellä mennään.
Hämärästi näki tien rajat ja tunsi tiellä olevista montuista, että ei oltu puskissa tien toisella puolella.
Lammikot.
Sadekauden lammikot ovat pahimpia. Ne nytkähtävät ja töytäisevät pyörää.
Pimeässä lammikot iskevät aina yllättäen.
Koko ajan on tunne, että on ylämäki. Jopa alamäessä.

Jalat painavat polkimia.
Tietää, että talon viereisen kylän tulet kertovat lopulta, että on määränpäässä.
Tietää että talossa on sähkögeneraattori tänään päällä ja sähkövalojen ilmestyminen pimeydessä kertoo perille tulosta.
Pitää vain mennä.
Pitää vain kestää.
Pitää vain toivoa, ettei kaadu pyörällä.

Pari kertaa nousen pyörän selästä. Talutan pyörää, jotta ymmärrän missä olen.
Sitten taas selkään ja sokkona eteenpäin.
Kokeile joskus.
Mene pilkkopimeälle tielle jonnekin korpeen keskiyöllä, kun kuutamoa ei ole ja kokeile, miltä tuntuu pyöräillä, kun ei näe.
Tai sido side silmillesi ja tunnustele, miltä tuntuu pyöräillä sokeana.
Se on jännää!
Kokeile ihmeessä.
Minä tiedän, miltä se tuntuu, enkä halua kokeilla uudelleen. Pyörällä viisitoistakilometriä sokkona.
Ei kovin hauskaa.
Ja vielä selässä säkki täynnä ruokatarpeita.
Hartiat kivuliaat.
Lihakset kivuliaat.
Sisällä pientä epätoivoa.

Onneksi ne valot lopulta ilmestyivät. Yllättävä helpotus. Viimeiset metrit olivat kuin kilpailun päättyminen. Yhtä suuri helpotus.
Suoranainen nautinto, kun sai riisua repun selästä ja nytkähtää talon olohuoneen sohvalle.
Siihen sohvalle, jonka vieressä oli kuuluisa kondomilaatikko.
Jotenkin sen laatinkon huvittavuus tuntui mukavalta. Kaiken vaivan jälkeen lepäsi tuhansia ja taas tuhansia kondoomeja sisältävän laatikon vierellä. Voimat poissa.
Ei ainakaan kondoomeja sellaisessa tilanteessa voisi käyttää.
Haisikin pahalle.
Kukaan talon naisista, ei varmasti halunnut kuluttaa laatikon sisältöä siinä tilassa kanssani.
Mutta seikkailu sekin.
Pyörällä pilkkopimeässä.

TarinaNo18-Häpeä

Kertomusten mittakaavassa ajassa taaksepäin... Tarinoiden harjoittelu jatkuu entisen tapaan...

Häpeä.

Raskaus oli pitkällä. Aamulla Janna oli voinut todella huonosti. Hän oli oksentanut ja tuntenut, kuinka pikkuinen oli potkinut vatsassa.
Rahat olivat vähissä.
Oli velkaa.
Oli nälkä aamupahoinvoinnista huolimatta.
Janna asui kolmiossa. Hän oli vuokrannut sen saatuaan tietää olevansa raskaana. Ajatus oli ollut äidin.
" Lapsella on hyvä olla oma huone," tämä oli sanonut. " Minä voin maksaa vuokran alkuun."
Se että äiti maksoi vuokran olikin hyvä asia, sillä kämppä oli kallis yksin asuvalle nuorelle naiselle. Hän ei olisi varmasti pärjännyt, jos ei olisi saanut pientä apua elämäänsä.
Ja tuntui, että ei pärjää, vaikka saikin apua asumiseen.
Janna oli pitänyt tuhlaamisesta. Tavaroiden ostamisesta. Kauniiden esineiden hankkimisesta. Jannasta oli ollut aina mukava olla kaunis ja käyttää kauniimpia meikkejä ja hajusteita saattoi löytää; niitä kalliimpia. Pientä kulutusluottoa oli, mistä hän ei ollut äidilleen kertonut, joka raapi nuoren naisen elämää.
Minä kuitenkin pärjään, Janna vakuutti itselleen.
Kukkarossa oli hyvin vähän rahaa sinä aamuna.
Oli nälkä.
Lapsellakin varmasti oli nälkä.
Jotain oli kaupasta haettava.
Nopea pukeutuminen rentoihin vaatteisiin, joihin iso vatsa mahtui. Ulkona oli kuuma kesäpäivä, joten mitään kovin lämmintä ei kuitenkaan tarvinnut.
Jotain löysää ja tilavaa kuitenkin.
Verkkahousut ja löysä ja suuri taskuinen kevyt kesätakki. Sellainen melkein villapaitamainen. Neuloinen kuitenkin.
Hän lähti hiippailemaan kohti läheistä sivaa, josta osti ruokansa. Laski matkalla mielessään kukkarossa olevia pennosia.
Niillä ei mitään ihmeitä saanut.
Spakettia.
Jotain halpaa purkkitöhnää.
Ehkä maitoa.
Ei ollut asiasta varma.

Kauppa oli aamupäivästä tyhjän oloinen. Yksi myyjä järjesteli tavaroita ja sanoi:" Huomenta," Jannalle rutiinin oloisesti. Janna hymyili takaisin ja sanoi:" Huomenta."
Janna otti korin läheltä kassaa ja lähti talsimaan peremmälle kauppaan.
Janna käveli tiukasti pakkattujen hyllyjen keskellä ja katseli ruokia.
Hän tarkasti niiden hintoja.
Kovin paljon ei saisi.
Joutuisi kääntymään taas äidin puoleen pian ja äiti kysyisi, mihin Jannan rahat oikein olivat menneet.
En minä voi kertoa kulutusluotosta. Se on sitä paitsi pian maksettukin, Janna pohti.
Häntä suutitti, että tässä tilassa ei pystynyt iskemään ketään miestä apuun. Iskeminen oli aina ollut Jannan menetelmä pärjätä, jos rahat olivat vähissä. Miehillä oli rahaa jakaa ja olivat auliit antamaan sitä anteliaalle naiselle. Elämän faktoja.
Tonnikalakin oli nykyään niin kallista. Mutta tonnikalat olivat niin pienissä purkeissa.
Myyjä oli keskittyny järjestämishommiin. Nosteli isoja laatikoita toisessa kaupan nurkassa äänekkäästi. Puhisi suorastaan niitä nostaessaan.
Janna nappasi pari tonnikala purkkia ja piilotti ne takkinsa isoihin taskuihin. Ne katosivat huomaamattomasti ison vatsan suojiin. Janna oli suorastaan yllättynyt, miten helposti se tapahtui.
Nainen hiipi muidenkin säilykepurkkien luo. Säilykkeet kestivät pitkään ja niillä hän pärjäisi vaikka koko viikon, jos annostelis oikein. Viikon lopulla uskaltaisi taas pyytää äidiltä rahaa ja silloin ehkä oli tilillä muitakin reittejä tulevaa rahaa.
Lihapullapurkki ja pari muuta kookasta purkkia.
Sitten hän otti maitoa kaapista. Asetti purkin ostoskoriinsa, vähän halpaa ranskanleipää leipähyllystä ja halvinta mahdollista laatikkoeinestä sekä nuudeleita.
Todellinen loistoateria!
Kassalle.
Hermostutti.
Huomaako kassa.
Janna jäi seisomaan kassan eteen ja odottamaan myyjätärtä. Tämä huomasi asiakkaan ja kiiruhti kassalle.
"Hei," myyjätyttö sanoi uudellee. Hänen rintamuksessaan luki lapussa:Kaisa.
"Miten pikkuinen voi tänään," Kaisa osoitti Jannan vatsaa.
"Potki vähän aamulla." Janna vastasi hermostuneesti hymyillen.
" Sitten kaikki on hyvin," Kaisa totesi ja alkoi lyömään ruokia kassaan. Lopuksi hän kertoi, mitä ostokset maksoivat.
Jannan rahat riittivät juuri ja juuri.
"Kiitos," Kaisa totesi ja laittoi rahat kassaan. Antoi takaisin vaihtorahat.
"Hyvää päivän jatkoa," sanoi vielä lopuksi.
" Kiitos," Janna heitti ja kiiruhti ulos kaupasta. Hänen sydänmensä löi kuin höyryveturi.
Viikon ruat.
Hän hymyili kävellessään kauemmas kaupasta.
Teko ei ollut kunniallinen, mutta ainakin lapsi ei kärsisi ruuan puutteesta nyt.
Mitä vain häpeää sinun takiasi. äiti kuiskasi vatsansa piilossa olevalle pikkuiselle. Hän taputti vatsaansa.
Mitään tehtyjä ei pidä muistella, Janna toisteli itselleen päästyään kotiin.
Mitään tehtyä ei pidä muistella, pitää katsoa vain eteenpäin... ei taaksepäin.
Janna päätti että otti sen nyt motokseen. Niin hän vältti häpeän tunteen, joka puski jostain syvyksistä esiin. Niin hän tunsi olonsa paremmaksi.

Asunto

Sen pienen koti oli pieni paikka.
Kaksio.
Oli pieni keittokomero.
Oli iso eteinen.
Oli vessan ja pesuhuoneen yhdistelmä, missä lepäsi myös pesukone;missä lepäsi amme; missä laatat peittivät lattiaa vain pienellä alueella.
Oli olohuone, jonka yksi seinä oli pelkkää ikkunaa.
Oli makuuhuone, jonka yksi seinä oli myös pelkkää ikkunaa ja ikkunan takana oli iso parveke.
oli pieni vaatehuone eteisen kulmalla.

Paikka jossa kolme ihmistä asui.
Se pieni joutui lapsuuden nukkumaan samassa sänkyssä vanhempien kanssa.
Se pieni ei pitänyt asiasta kasvettuaan isommaksi.
Se pieni sai muutettua asian välikohtauksella.
Isä ja äiti muuttivat olohuoneseen nukkumaan.
Ostivat vuodesohva ja nukkuivat siinä.
Se pieni nukkui pienessä sänkyssä makuuhuoneessa.

Pieni asunto.
Kuitenkin sen pienen koti.
Lapsuuden voi asua ahtaasti.
Ahtaasti voi asua, vaikka ei oltaisi edes kovin köyhiä.
Isä oli rikas.
Teki johtaja töitä.
Päätti asioista.
Ei ollut lainaa penniäkään.
Oli itsepäinen.
Halusi asua siinä paikassa, jonka oli itselleen ostanut rahisevalla rahalla.
Ei muuttanut koskaan mieltä.
Kuoli omistaen saman asunnon.
Ja sama asunto jäi taas minulle.
Sitä pientä muistaen.
En tiedä mitä asunnolle tekisin.

Siellä se on.
Täynnä niin monta tarinaa.
Tarinoita täynnä.
Tuskaa täynnä.
En vain tiedä, mitä sillä tekisin. Se on vain pieni pala rikkauksiani. Muisto ajoista, kun tuska viilsi sydäntä.
Sen pienen kaikki tuskat ovat siellä asunnossa.

Kaikki huudot.
Kaikki kyyneleet.
Kaikki.

Ehkä joskus tiedän.

työtön

Tuli aika.
Tuli aika kun siitä nuoresta tuli työtön.
Hän ei ollut jaksanut punnertaa yrityksensä kanssa.

Oli opiskellut ja kaikkea.
Oli innostunut enemmän olemaan muilla töissä kuin tehdä sitä itsenäisesti.
Oli tullut hetki, kun rahat vain olivat loppu, eikä kehdannut mennä isältä pyytämään.

Piti tehdä päätös.
Piti laittaa elämää uuteen järjestykseen.
Piti miettiä linjauksia.

Ensimmäisenä linjauksena se nuori käveli sosiaalitoimiston luukulle.
Täti luukulla...
Täti toimistohuoneessa katsoi sen nuoren tietoja.
Täti sanoi:" Joo yritys on lopetettava, jos haluat saada meiltä rahaa."

Kylmä fakta.
Se nuori tiesi asian ennalta.
Lupasi hävittää toiminimensä, jotta sai luukulta rahaa.

Sinänsä typerää.
Miksi toiminimen olemassa olo muka on este.
Ei ihminen omaa yrittämistään voi lopettaa; ei oma yritys, joka ei tuota rahaa voi oikeasti olla este.
Ehkä tämä on muuttunut, mutta ainakin joskus vielä oli näin.

Toteutti sosiaalitädin komennot ja toteutti tämän toiveet.
Sai vuokran maksettua.
Sai rahaa ruokaan.
Sai rahaa elämään.

Nyt oli vaihe kaksi.
Oli mietittävä omaa elämää.
Oli mietittävä kaikkia niitä asioita, jotka olivat nostaneet sen nuoren eteen suuren aidan, jota ei ylitetä.

Naisia, jotka olivat iskeneet viiltoja sen nuoren sieluun.
Poikia, jotka olivat kiusanneet sitä pientä kauan.
Olosuhteita, joissa se pieni oli elänyt tuskassa.
Sen nuoren kokemattomuutta ja typeryyttä.
Se nuori mietti.

Näki jotain jossain.
Huomasi vain.
Tiesi idean.
Niin moni oli etsinyt elämäänsä idean kaltaisella tavalla.

Siinä työttömyyden minuutteina se nuori päätti muuttaa täysin elämänsä.
Siinä työttämyyden äänettöminä päivinä ajatteli pakata kampeensa ja hyvältä kaikki vanha.
Toteutti hakemuksen ja ...
Yllättyi kun sai kutsun.
Se nuori oli matkalla Afriikkaan.
Se nuori oli matkalla tuntemattomaan, jossa ei ollut koskaan ollut.
Se nuori oli tehnyt elämänsä ensimmäisen viisaan valinnan.
Se nuori ei viellä tiennyt sitä.
Se nuori vasta uskoi pääseensä työttömyydestä.

Oli väärässä.
Se nuori oli aloittanut uuden elämän.
Se nuori oli aikuistumassa.

Työttömyys voi olla lahja.
Työttömyys voi olla hetki, jona näkee uusia askelmia elämäänsä.
Työttömyyttä voi käyttää hyväksi.

Se nuori teki niin. Eikä koskaan katunut.

Portaat ja tolppa

Portaita oli viisi.
Portaat päättyivät puisen oveen, jonka taakse se pieni ei koskaan päässyt kurkkaisemaan.
Portaat sukelsivat pihan pinnan alle.
Portaita koristi punertava tolppa, oli pultattu kiinni porrasalueen kattoon.
Portaat olivat pihalla.
Portaat olivat talon ulkoseinällä.

Se oli sen pienen piste.
Hän seisoi siinä talon siivekkeen alla,
suojassa viimalta talvella,
suojassa sateelta keväällä ja syksyllä,
hän seisoi siinä aina.

Usein hän piti tolpasta kiinni.
Joskus hän pyörähti tolpan ympäri.

Sieltä hän katsoi kun muut pojat pitivät seuraa toisilleen.
Sieltä hän katsoi hiljaista elämää pihalla.
Se oli hänen paikkansa.
Kukaan muu ei tullut portaiden luo.

Aika kului.
Vuodet kuluivat.
Vain portaat pysyivät.
Ne portaat ovat vieläkin siellä.

Salaisuus, mitä oven takana oli, ei koskaan selvinnyt.
Joskus se pieni pohti, mutta antoi olla.
Asialla ei ollut merkitystä.
Portaat pitivät seuraa, ei se mitä oven takana oli.

Portaat.
Joskus vielä tulen katsomaan.
Joskus vielä tuo kukkia, jotka lasken portaille.
Yksinäisyyden monumentille.
Portaat...
Tolppa...
Ystäväni.
Toivottavasti teillä on yhä hyvä olla.

Taas eräs argumentii

Tuli ohjelma
Ohjelma joka puolusti tiivistä rakentamista.
Tuli arkkitehti.
Arkitehti sanoi:".. ja tiivis rakentaminen on myös ratkaisu meidän yksinäisyyteemme. Emme ole niin yksin enää, kun asummee tiiviisti..."

Tuijotin naisarkitehtiä.
Kyllä mainitsen tässä turhaan sukupuolen.
Mietin.

Olen asunut kerrostalossa.
Olen asunnut todella lähellä muita.
Olen välttänyt muiden tapaamista talossa kuin heillä olisi ollut rutto.
Olen lukenut artikkeleita, joissa kerrotaan, miten rotat sekoavat, kun joutuvat elämään tiheässä.

Tiheä asuminen ei ole ratkaisu yksinäisyyteen.
Mutta tunnustan.
Jossain annan periksi.
Jos talossa on paljon lapsia, niin lapset löytävät toisensa.
Lapset oppivat elämään toistensa kanssa.
Ehkä myös siksi, että vanhemmat kannustavat heitä siinä.
Tiiviissä talossa lapsiperheet tutustuvat...

Mutta niin tekee myös lähiöalueella, omakotitaloissa. Siellä lapset löytävät toisensa, vaikka eivät asukaan heti seinän takana.
Siellä lapset voivat olla rennompia.
Siellä on enemmän tilaa temmeltää.
Siellä on viihtyisämpää.
Siellä on vähemmän stressiä.

Katson arkkitehtiä.
Tiedän että arkumentti on roskaa.
Tiivis asuminen on ratkaisu vain energian kulutukseen.
Suurten massojen sullominen yhteen paikkaan ei tee ihmisistä onnellisempia.
Se tekee heistä tutkitusti stressaantuneempia.
He tutkitusti haluavat tutustua toisiinsa vähemmän.

Harvassa asumisessa ihmiset löytävät toisensa paremmin.
Harvassa asumisessa ihmiset ymmärtävät, miksi se naapuri on tärkeä ihminen.
Ei ole tuhatta ihmistä sekoittamassa tutustumista.

Tarvitaan vain vähän maalaisjärkeä ja ymmärtää, että tiivisrakentaminen ei ole ratkaisu yksinäisyyteen.

Entinen ystävä

Sen nuoren ystävä piti pelaamisesta.
Sen nuoren ainoalla oikealla ystävällä oli aina tietokone, joka oli viimeisintä huutoa.
Se nuori oli aina kateellinen.

Sen nuoren ystävän elämä oli tietokoneilla pelaamista.
Se oli pelannut monia pelejä läpi. Pelejä, jotka ottivat tunteja ja taas tunteja aikaan.
Sen nuoren ystävän elämä oli yksinkertaista.
Sen nuoren ystävä pääsi yliopistoonkin opiskelemaan fysikkaa, vaikka oli heikompi matemaatiikassa kuin sen nuori.

Arvosanat eivät kerro ihmisestä mitään.
Arvosanat ovat puuta heinää.
Kaikkialle pääsee kuin siihen on halua.
Sen nuoren ystävä oli myös siitä esimerkki.

Sen nuoren ystävästä jotkut sen nuoren ohimenneet tutut olivat sanoneet:" Ihan kamala."
Se nuori oli toista mieltä.
Sanojat olivat olleet idiootteja.

Sen nuoren ystävä oli armeijan hommissa kaksi vuotta yhdysvalloissa.
Sen nuoren ystävä tunsi elektroniikkaa tavalla, mikä jähmetytti monet paikoilleen.
Sen nuoren ystävä valmisti laitteita kotipöydällään kolvilla ja juotoksilla.
Sen nuoren ystävä oli itsenäinen.

Tuli aika kun se nuori kasvoi aikuiseksi. Nuo tapahtumat erottivat nämä kaksi. Paikka ja maailma erosivat. Se nuoren ystävä ei ollut sitä ihmistä, joka haluaa pitää muihin yhteyksiä.
Sen nuoren ystävä halusi uskoa, että kaikki vain unohtavat hänet.
Sen nuoren ystävä alkoi käyttäytyä kuin ei olisi enää tuntenut sitä nuorta, joka kasvoi aikuiseksi.
Elämä on omituista.
Ystävyys voi kestä vuosia ja sitten...
Sitten se vain kuihtuu olemattomiin.
Surullista.

Miksi me annamme linkkiemme kuolla.
Miksi meistä tulee niin helpolla yksinäisiä.

Tippa

Vesikraana.
Sanoo tap tip.
Pisara kimaltaa sähkövalossa.
Energiansäästölampun himmeässä valossa.

Tippa kosahtaa alas lavuaariin.
Ponk, se huutaa äärimmäisen hiljaisella äänellä.
Trum-trum-trum, värähtelee äänekkäästi mutta havaintojen ulkopuolella lavuaari.
Jos olisin pikkuinen bakteeri voisin tuntea tärinän.

Pisara hajoaa.
Levittää vieläkin pienempiä pisaroita ympärilleen.
Pikku pisaralapset jyrisevät lavuaarin pintaan kuin konekiväärin panokset.
Vain paljon pienemmässä mittakaavassa.

Millaisia katastrofeja pesuhuoneessa tapahtuukaan.
Ihan pelottaa...

TarinaNo 17 Juttua vaan

keskusteluharjoitelma kaiken keskelle.

Juttua vaan.

Kahvila.
Sellainen pintakahvila.
Siinä lähellä siltaa, torista kiven heiton päässä, kaupunki-info melkein vastapäätä.
Nimeä mainitsematta.
Kiva paikka kesällä ja tämä kertomushan sijoittuu kesään, kun lehmukset ovat vihreitä ja kastavat jalankulkijoita mahlalla, elleivät osaa varoa; auton katoilta mahlaa on vaikeampi kuurata, mutta onneksi on autonpesukoneita, jotka pelastavat omistajan tuskalta.

" Kiva kun tulit," Jaakko sanoi Matiakselle, jonka kanssa istui kahvilan perimmäisessä nurkassa. Jaakko ei juonut kahvia.
" Miulla ei ollut juuri nyt mitään parempaakaan," Matias vastasi. Matias joi kahvia. Kahvi oli miehen nautinto. Aamujen pelastus. Joskus päivänkin pelastus.
" Ei menty enää mihinkään räkälään," Matias lisäsi hymyilen.
" Sait minut vakuuttuneeksi sen viime käynnin jälkeen lopullisesti, että räkälät eivät kuulu elämääni," Jaakko sanoi.
Matias ei sanonut tuohon mitään. Maistoi vain kahvia.
" Jos olisit tuntenut meikän aikasemmin, kysyisin olenko muuttunut," Jaakko sanoi ja katseli kahta tyttöä, jotka tulivat sisään kahvilaan ja tutkailivat tiskin luona, mitä ottaisivat. Myös nuori myyjätär näytti Jaakosta varsi munkiinmenevältä.
" No, ainakin olet muuttunut siitä kun ensikerran tavattiin. Olit aikamoinen rääsypekka tien poskessa," Matias ilmoitti.
" Pitää käydä alhaalla, jotta alkaa ymmärtää asioita," Jaakko totesi, " Kiitos kun otit meikän kyytin. Ties missä olisin nyt. " Jaakko piti tauon," Kiitos kun aloit puhumaan kanssani...."
Jaakko katsoi kahvilan naisia uudelleen.
" Taisin selostaakin monta kertaa millainen naistenmies olen ollut," Jaakko jatkoi puhumistaan.
" Kyllä," Matias tokaisi yksikantaan kommentoimatta enempää.
" Kuuntelin itse sitä tarinaasi sinusta ja siitä EX-tyttökaverista. Minä olin katellinen sinulle. Mietin, että olisihan se mahtavaa saavuttaa mielten yhteys toisen ihmisen kanssa ja olla vain hänen kanssaan. Minulla se ei ole koskaan onnistunut."
" Eihän se toiminut minullakaan," Matias tokaisi.
" Mutta yritit. Minä en ole koskaan edes oikeasti yrittänyt," Jaakko sanoi.
Sitten Jaakko ei enää vilkuillut kahvilan naisia.
" Siskoni haluaisi kahta asiaa," Jaakko aloitti.
" Ja?" Matias sanoi.
" Hän ehdotti että alkaisin käydä kallonkuristajalla ja että alkaisin johonkin hänen projektiinsa apulaiseksi. Hän varmaan palkkaisi minut tekemään jotain juttua."
" Kuulostaa hienolta."
" Nuo likat jotka tulivat tänne juuri. Kumpikin on saatanan hyvän näköisiä..." Jaakko sanoi," Tällaisia minä ajattelen yhtä mittaan. En minä ole paraantunut, olen vain shokissa. Tipun nopeasti takaisiin vanhoihin rutineihin, kun pääsen shokistani...." sanat olivat itsetutkiskelua. Mies vilkuili nyt kassatyttöä.
" Ajattelin että siskoni voisi olla oikeassa siinä kallonkuristajasta," Jaakko sanoi," juuri siksi. En taida oikein haluta siihen vanhaan elämään. Mutta ryhtyä taas tekemään jonkinlaista toimittajan hommaa?"
" Sinä olet hyvä puhumaan. Työ on vain ammatti. Ei se ole persona. Ihminen tekee itsensä itsensä kaltaiseksi, eikä siihen ammattinimikkeet niin paljon vaikuta. Ammatti on enemmän siinä mukana tuleva juttu."
" Mutta ollaan kuitenkin kahdeksantuntia päivässä tekemässä hommia. Joskus enemmänkin. Kyllä ammatilla on merkitystä ihmisen personalle. Onhan se sentään iso pala heti nukkumisen jälkeen. Tai no ihan yhtä iso pala." Jaakko sanoi katsoen pöydän pintaa, ei enää kassatyttöä.
" Mutta oikeasti mietin että jos yrittäisin siirtää opintoni tänne, pois siltä pohjoisesta. Täällä on parempi yliopisto, tai niin voisi luulla. Aloittaisin kaiken alusta. Mutta haluanko olla toimittaja?"
" Siihen kysymykseen en osaa sanoa mitään," Matias totesi, " Se on sinun itsesi päätettävissä."
" Sinä aiot jäädä tänne? Niinkö sanoit?" Jaakko jatkoi." Sinähän opiskelet ja teet siellä idässä..." Jaakko rypisti otsaansa.
" Niitä puutarhajuttuja," Matiasta hieman suututti, että ystävä edes kysyi moista asiaa, vaikka se oli käyty monta kertaa läpi.
" Mutta et sinäkään aio enää jatkaa vaan vaihtaa muuhun," Jaakko sanoi.
" Minun ratkaisuni ei ole sinun." Matias sanoi." Mutta totta, ajattelin alkaa tekemään jotain muuta."
Jaakko oli hiljaa. Hän pyöritti lusikkaa teemukissa. Matiaksen kahvi oli jo juotu.
" Sisko kaipaa apua siihen juttuun. Sinä tarvitset jotain työtä ja minun pitää päästä raiteilla. Lisäksi minä olen kiitollisuuden velassa. Vanha minäni olisi heittänyt piut ja paut, mutta minä olen muuttunut..." Jaakko puhui melkein itsekseen," Mitäs jos sinä lähtisit porukkaan mukaan. Opettaisin näitä toimittajan hommia ja järjestettäisiin sinutkin opiskelemaan alaa." Ehkä se oli puolinainen vitsi Jaakolta.
Mutta hän tarkoitti asiaa silti sydänmestään.
" Aika tarjous, mutta siskosi taittaa päättäää asiasta," Matias sanoi. " Sitä paitsi mitä tuo oikeasti tarkottaisi?" Matias lisäsi.
" Ei aavistustakaan," Jaakko tokaisi," Mutta mehän otamme selvää mitä se lopulta tarkoittaa. Sinähän etsit elämääsi täydellistä muutosta ja minä etsin itselleni tukea. Voitaisiin saman tien olla vaikka työkavereita tai jotain. Katsoisit perääni, että en sorru viinaan ja ylenmäärin yritä iskeä tuolaisia," Jaakko nyökkäsi yhä näpäskämmältä näyttävää kassatyttöä. Tyttö oli jo huomannut miehen katseet ja yllättävästi hymyili huomatessaan toisen nyökäytyksen.
Katsoi suoraan silmiin.
Jaakko tiesi, että tyttö olisi vapaa. Vain kysymys riittääisi.
Kysymystä ei koskaan tullut.
" No, kuten sanoin. Minulla ei juuri nyt ole mitään. Olen laittanut hakuilmoituksia erillaisiin paikkoihin. Eli kyllä minä voin katsella, mitä voisi tulla. Mutta jos löydän hyvän työn, niin mietin asiaa sitten uudelleen."
" Sopii ihan hyvin," Jaakko heitti kättään. " Juttelen siskon kanssa. Tänään. Eiköhän me jotain keksitä. Siskon pitäisi myös olla sulle kiitollinen."
Tosin Jaakko ei tiennyt oliko sisko koskaan mistään kiitollinen.
Siskolla oli aina ollut outo etäinen puoli.
Aivan kuin jokin salaisuus, johon ei päässyt käsiksi.
Mutta pikku juttu.
Ei liittynyt tähän tarinaan lainkaan.
Tätä mieltä Jaakko oli.

Rakas Google

Rakas Google,

Kiitos viestistäsi. Se ilahdutti minua. Kerroit että joku oli tiettyyn kellon aikaan yrittänyt erillaisesta osoitteesta ottaa yhteyttä tiliini. Tiliini johon ei ole kytketty sinun omistamaasi sähköpostiosoitetta. Pelkäsit, että hakkerit olivat yrittäneet sisään, koska yrittäjä ei halunnut antaa sinulle puhelinnumeroaan.
Ei antanut, vaikka kuinka vaadit sitä.
Kokeili kyllä salasanan uudelleen asetusta, mutta valitettavasti jouduit toteamaan, että yrittäjällä ei ollut sinulle kuuluvaa sähköpostiosoitetta, joten et suostunut vaihtamaan tilini salasanaa.

Toimit oikein hyvin.
Estit minua pääsemästä omaan tiliini kiinni. Mieleni teki huutaa pari valittua sanaa.
Mutta olen lempeä ihminen, ymmärrän kyllä, että olet typerä ja yrität keräillä ajankuluksesi ihmisten puhelinnumeroita.
Ei tulisi mielinikään antaa sellaista sinulle.
Ja jos antaisin, miten se todistaisi, että en ole hakkeri.
Oikeasti menettely on pelottava. Puhelinnumeron antamalla voi murtautua toisentilille? Kenen puhelinnumeron? Se eilen ostetun prepaid numeron?

Rakas Google, olen hämmentynyt käytöksestäsi, mutta ymmärrän.
Tai yritän ymmärtää.
Netin maailma on hämmentävä paikka.
Ei siinä maailmassa pidä päästää ketään käsiksi omaan sähköpostiinsa, ellei näe sen eteen kamalaa vaivaa. No yritän ymmärtää, että jotkut ihmiset oikeasti saattavat pitää sähköpostiasi pääosoitteenaan.

Minä, rakas Google, en valitettavasti käytä. Olen jo ajat sitten todennut, miten huonoa palvelusi on. Ellei kilpailijoiden toiminta olisi myös huonoa, niin en edes vahinkossa käyttäisi tilejäsi, mutta... Joissakin asioissa kannattaa tiliä käyttää.

Rakas Google, jatka samaan tahtiin. Täytyyhän jotain ärsyttävää maailmalla olla. Olen hämmentynyt, jos ei ilmesty jonain päivänä kilpailija, joka vain tekee asiat paremmin. En olisi lainkaan hämmentynyt.

Terveisin,
Netin valtaväylien samooja.

Atulo

Atulo oli pieni mies.
Kiharat hiukset tiuksasti päänpäällä.
Iho tumman ruskeaa; aurinko kimmelsi siinä, kun miehellä oli hiki.

Atulo oli enenmmän tai vähemmän hännystelijä. Mutta se ei ollut vika, sillä suurin osa ihmisistä syvällä etelässä olivat hännystelijän luonteisia.

Jos on rikas mies, niin ihmisillä on tarvetta päästä ystäväksi.
Jos on rikas mies, niin miehestä voi hyvin hyötyä.
Jos on rikas mies, niin saa kärsiä huomiosta.

En edes ollut rikas mies.
Rikas mies jos saisin olla, voisin laulaa.
Mutta etelän auringon alla köyhä valkoinen on rikas.
Paljon rikkaampi kuin paikalliset.

Atulolla oli kaksi taloa ja kaksi vaimoa.
Vanhempi nainen ja monta lasta.
Nuorempi nainen ja ei yhtään lasta.
Asui vanhemman tykönä ja lasten tykönä.
Nuoremmalla oli oma talo, jonka pihassa näin atulon kerran.
Söin siellä meloonia.

Atulo näytti meille käärmejumalan temppelin. Paikan missä ruokaa uhrattiin suurelle kivenkolon jumalalle.
Atulo halusi oppia englantia ja pyysi minua opettamaan.
Yritin opettaa, mutta en tiedä oppiko hän.
Atulo oli monessa mukana vapaaehtoisena,
silti projektini johtaja - nainen - ei pitänyt miehestä.
Ei hyväksynyt kahta vaimoa.
Ei ollut projektin johtajan asia puuttua paikallisiin tapoihin, vaikka olisi halunut.
En pitänyt projektini johtajasta; mielestäni hän oli itsekeskeinen eukko.

Atulosta pidin, mutta hän olikin hännystelijä.
Kun poistuin etelän auringon alta, annoin Atulolle lippalakkini. Se jotenkin sopi pienelle miehelle.

Pieni mies, joka toivoi jotain parempaa elämältä.
Pieni mies, jolla olisi poliittista uraa.
Pieni mies, joka asui savitalojen kylässä keskellä matalaa metsää.

Atulo.
Ehkä hän oli jonkinlainen ystäväni.
Tai ainakin haluan uskoa niin.
Mutta luulen että minä olin hänelle vain rikas mies, josta olisi voinut hyötyä.
En tiedä hyötyikö.
Muista sinua lämmöllä kaukainen ystäväni.
Toivottavasti olet viellä kunnossa siellä etelän auringon alla.
Toivottavasti projektinjohtaja ei ole saanut sinua nirhattua.
Se ämmä oli kavala.
Toivottavasti olit kavalampi.

Kehityskeskustelu

Kehityskeskustelu,
Nuori psykologi oli televisiossa selittämässä ilmiötä nimeltä kehityskeskustelu.
Psykologi näytti sen ikäiseltä, että ei ollut elämässään kovinkaan monta kehityskeskustelua käynyt läpi.

Puhui keskustelusta kuin oppikirjasta olisi asiaa opiskellut.
Puhui kehityskeskustelun olevan suuri mahdollisuus.
Puhui omistautumisesta kehityskeskusteluun.

Elämässäni on ainakin hukattu monia mahdollisuuksia pohdin.
Elämässäni ei ole ollut kuin kaksi kehityskeskustelua, joissa on ollut jotain järkeä.

Katsoin psykologia.
Mietin.
Pitääkö kehityskeskusteluja käydä vain keskustelun byrokratian takia.
On paljon muitakin suuria mahdollisuuksia.
Jokaisella esimiehellä on mahdollisuus tulla vapaasti alaisen luo, ilman lomakkeita, joita psykologi niin hehkutti.

Parhaat kehityskeskusteluni ovat nimeenomaan olleet ilman lomakepohjia tehtyjä.
Parhaat kaksi keskusteluani olivat vapaamuotoisia, todellisia tutustumisia.

Lomakkeita voi täytellä itsekin.
Ei lomakkeiden täyttöön tarvita esimiestä.
Mutta jotkut esimiehet eivät pärjää ihmisten kanssa.
Lomake suo turvaa ja rungon.
Se suo laihan verukkeen.
Ehkä heikon esimiehen on hyvä käyttää verukkeita.
Luulotella osaavansa asiansa.

Ehkä pitäisi järjestää esimiehen kehityskeskustelu, jossa hän olisi vapaamuotoinen ja puhevalmis ilman raameja - alaisten keskellä. Ehkä heikkokin esimies oppisi tulemaan toimeen alaisten kanssa paremmin, kun saisi siihen tilaisuuden.

Voisi puhua avoimin mielin itsestään hetken.
Tarjota muille sitten kanssaan saman mahdollisuuden.
Ehkä sen pitäisikin mennä niin.

Ymmärrättekö mitä tarkoitan?
Ihmisten pitää keskustella enemmän työpaikalla.
Esimiehen pitää antaa aikaa muutenkin kuin kehityskeskustelun lomassa aikaa alaiselle. Ei pari minuuttia vuodessa tuntemattoman ihmisen kanssa anna kovin monelle alaiselle mitään.

Aina on tietenkin poikkeuksia.

Ja niin usein esimies ei edes tiedä mitä puhuu ja mistä puhuu.
Kiinnostaako opetellut puheet edes alaista?

Epämuodollisuus on paljon tehokkaampi menetelmä elää ja kuolla tällä planetalla.
Epämuodollisista hetkistä pidämme.
Ja pidämme myös ihmisistä, jotka eivät tunke omaa ajattelumaailmaansa ylitse muiden.
Noita kahta ajatusta kuin seuraa, niin kehityskeskustelut elävät.

Tai siltä minusta tuntuu.

Psykologi televisiossa oli selkeästi toista mieltä.
Hän hehkutti opetusten mukaisia asioita.
Hän hehkutti byrokratiaa.
Hän hehkutti jäykkyyttä ja näki siinä mahdollisuuksia.
Hän ei nähnyt että jäykkyydessä on myös paljon mahdollisuuksia epäonnistumiseen.
Hän ei nähnyt todellista katastrofia.
Eihän sellaista voinut olla.
Voi vain olla yksi malli.
Muita malleja ei voi olla.

Psykologi oli pikku lapsi, joka selitti joko kirjan sivuilta opittuja näkemyksiä tai sitten joku oli sanonut: " Ajattele näin."
Viimeinen on hyvä vaihtoehto, varsinkin kun on pieni nuori lammas.
Lammas, joka kulkee lauman mukana.

Niin monet meistä ovat lampaita.
Älä huoli psykologi.
Kyllä sinunkin silmäsi jonain päivänä avautuvat.

Laiva matkalla

Melko tuntemattoman opiskelukaverin kanssa painuivat laivalla ja matkasivat kohti ruotsia.
Erikoista sille nuorelle.
Erikoista, että oli noin vain lähtenyt mukaan.
Erikoista, että oli muuttanut mieltään ja lähtenyt muun opiskeluluokan perään, jotka majailivat tanskassa.

" Lähdetään muiden perään," iso kokoinen opiskelukaveri oli ehdottanut.
" Mennään vaan," oli se nuori sanonut.
Ja niin oli menty.

Mutta tuo ei ollut erikoista sen nuoren elämässä.
Erikoista tapahtui laivamatkan alkumetreillä.
Erikoista tapahtui pöydän äärellä, siinä laivan yhden kahvilan tuntumassa.
Erikoista tapahtui, kun se nuori oli syömässä nälkäänsä pientä leipää.

Tuli tyttö pöytään.
Kysyi.
" Onko tässä vapaata?"
" On," se nuori vastasi, " istu siihen vain."
Siitä se alkoi.
Samantien nämä kaksi olivat ystäviä.
Samantien heillä oli yhteiset puheenaiheet.

Sanoja riitti.
Puhetta oli.
Oli kuin he olisivat tunteneet toisensa aina.
Oli kuin he olisivat olleet aina parhaat ystävät.
Tanssimista.
Yhdessä oloa.
Se kaveri unohtui illan humussa.
Oli tämän uuden ystävättären kanssa.
Katri.
Kaunis nimi.
Katri sanoi jossain vaiheessa iltaa.
" En ole etsimässä mitään suhdetta."
Se nuori sanoi, että OK.

Oli työssä ruotsissa tämä teknillisessä korkeakoulussa opiskeleva vaalea pieni kaunotar.
Oli kilpatanssia tämä pieni kaunotar, jolla toinen munuainen oli heikossa kunnossa.
Oli mukava tämä silmiin katsova ihanuus.

Vaihdettiin puhelinnumeroita ja osotteita.
Tuli Katri aamulla oppaaksi Tukholmaan, näyttämään kahdelle miehelle tietä juna-asemalle.

Pitivät jonkin aikaa yhteyttä.
Katri asui kaukaa.
Puhuivat puhelimessa, kirjoittelivat kirjeitä.
Eräänä päivänä katri kertoi seurustelevansa.
Se nuori oli suruissaaan. Kaukainen katri oli ollut hänelle kovin tärkeä.
Mutta niin kaukainen.

Olisi ehkä pitänyt mennä sinne pohjoiseen Katria katsomaan jokin päivä jo aiemmin, sillä etäsuhteissa ei ole toivoa.

Mutta.

Etäsuhteissa ei ole toivoa.
Se nuori lopetti yhteyden pidon pieneen kaunottareen.
Seurustelu oli kova pala sille nuorelle.
Hän oli niin pitänyt tytöstä.
Joten...
Parempi vain unohtaa.

Virhe, sillä elämässä on hyvä aina verkostua. Olisi kiva tietää, mitä Katrille kuuluu.
Mutta aika on kulunut jo ohi.
Koskaan ei saa enää tietää.
Sellaista on elämä.
Muistoja.

Muistoja laivamatkasta, yhdestä päivästä, joka viittasi, että elämässä oli mahdollista olla jotain kaunista.
Vihjeetkin ovat kauniita asioita.
Edes vihjeet.

Kova kohtalo

Elämä ei ole kenelläkään ruusuilla tanssimista.
Sen pienen elämä ei ollut juhlaa, mutta toinen tarina sivusi toista.
Se pienen luokalla oli tovin tyttö.

Hoikka tyttö,
Lyhyt hiuksinen tyttö.
Vaaleatukkainen tyttö.

Pukeutui farkkuihin.
Pukeutui fanelipaitaan.

Tyttö oli kovis.
Tyttö halusi olla poika.
Tyttö halusi olla väkivaltainen.

Kerran yritti hakata sitä pientäkin.
Mutta sellaista enemmän tai vähemmän huvittavaa läpsintää.
Ei vaikuttanut sen pienen elämään.
Ei muuten kuin että taas masensi.
Ei ollut mukavaa tuntea olla pieni surkimus.

Tyttö joutui lopulta sairaalaan.
Oli sairaalassa pitkään.
Ei fyysisistä syistä.
Enemmän psyykkisistä syistä.

Reuhotoi elämässään.
Rällästi elämässään.
Käytti huumeita?
Paljon mahdollista.

Eräänä kauniina päivänä, aamulla, kun vanhemmat olivat menneet töihin, tyttö kävi isän huoneessa.
Siellä huoneen salaisessa kätkössä oli jotain.
Jotain mistä moni ei tiennyt.
Käsiase.
Isä oli joskus näyttänyt sitä tytölle.
Oli ollut typerä, kun ei ollut pitänyt asetta lukkojen takana.
Todella typerä.

Sinä kauniina keväisenä päivänä tytön tie kulki meren rannalla erään massiivisen museorakennuksen puistoon.
Oli henkäissyt siellä viimeisen kerran.

Seuraavana päivänä sen pienen koulussa oli suruliputus.
Yksi ihminen oli poistunut joukostamme.
Se pieni ei tiennyt oliko murheissaan vai iloissaan,
Yksi kiusaajien klaanin jäsen oli poistunut.

Mutta?
Se pieni päätti olla olematta mitään.
Unohtaa koko jutun.
Maailma on täynnä välikohtauksia. Yksi sinne tai tänne.

Tytöstä oli ollut enemmän harmia.
Myöhemmin ajateltuna, säälittää. Ihmiselämä päättyi niin nuorena. Paljon olisi voinut olla vielä edessä.

Joskus se pieni silloin ennen toivoi, että hänelläkin olisi ollut ase kuten sillä tytöllä.
Kovimpina koulupäivinä haikaili ajatusta kovasti.
Ehkä tyttö olikin onnekas?

Siitä pienestä kuitenkin kehittyi voittaja. Vain voittajat jatkavat matkaa, jos evoluutiota ajatellaan.

Kunnia tytön muistolle näin jälkikäteen.
Kunnia!