Sananvapaus

Sananvapaus on outo juttu.
Sananvapaus on osassa maailmaa periaatteessa vapaus kirjoittaa, mitä vain tai sanoa mitä vain.
Ja sitten osassa maailmassa se on vapaus sanoa, mitä on oikein sanoa.
Jos sanoo väärin, tulee rankaistus.

Jossain päin sananvapaus on sitä, että ei saa sanoa mitään.

Venäjällä sananvapaus on vapautta olla yhtä mieltä valtakoneiston kanssa, joka kertoo, mitä ajatella.
Niin on ollut pitkään.
Toki venäjälläkin saa kirjoittaa, mitä haluaa...
Jos vain on valmis joutumaan täysin sekavasti käyttäytyvän valtakoneiston armoille.

Suomi...
Saa kirjoitta niitä asioita, joita on hyväksyttävästi oikein kirjoittaa. Tietyillä kirjoittamisen osa-alueilla kirjoittaminen on vapaata, mutta kun on kysymyksessä henkilökohtaisia mielipiteitä ihmisryhmistä, pitää niin sanottu vihapuhe kirjoittaa huomaamattomalla tavalla.
Kaikenlaiset loukkaavat kirjoitukset pitää kirjoitaa tavalla, joista ei havaitse niiden olevan loukkauksia.
Sääntö on periaattessa hyvä.
Se on tapa säännöstöä.
Toisia ihmisiä ei pidä loukata millän tavalla.
Ei fyysisesti eikä sanallisesti tekstissä.
Mutta...
Koulussa toiset oppilaat saavat vapaasti kiusata muita, ja heidän tapojaan ei kukaan valvo.
Ulkona saa sanoin haukkua toista. Jos toinen suivantuu ja lyö haukkujaa, niin syy on haukutun.
Ilkeä saa olla kaikilla mahdollisilla tavoilla tekstin ulkopuolella, mutta tekstissä pitää olla kiltti.

Onko tämä jotenkin vääristynyttä?
Jos joka tapauksessa saa harjoittaa vihaa ja parjausta ja kiusaamista, niin eikö juuri avoimuudella ja säätelemättömyydellä nähtäisi maailman todellinen luonne?
Hieman kärjistin.

Netin valtateillä huutajia ei välttämättä ole niin paljon.
Reaalimaailmassa monet ihmiset yrittävät olla kunnon ihmisiä. Sekopäiset katoavat ihmisten massan alle.
Mutta, katoaisivatko räyhääjät myös netin valtatiellä massan alle. Ehkä ero on tiedon säilymisessä. Reaalimaailmassa tieto katoaa saman tien ja netin valtatiellä ei koskaan. Pieni joukko on yliedustettuna hiljaisuuden keskellä.

Sananvapaus on vaikea kysymys. Missään maailmassa ei ole oikeasti sananvapautta vaan sananvapaus on vain vapaampaa kuin toisaalla.

Siellä missä media ja politiikka on erotettu toisistaan vapaus on suurempaa.

En tiedä, mitä tapahtuisi jos olisi täydellinen sanavapaus.
Olisiko siitä oikeasti haittaa? On ideologioita, joiden mielestä olisi haittaa. Perusteena on historian hirmuteot, kuten natsit. Mutta kysymys kuuluu. Olivatko hirmutteot sananvapauden tuotetta vain yhteiskunnan tuotetta. Voiko vapaalla sanalla ajaa ihmisiä tekemään pahuutta. Eikö natsien teoissa ollutkin ennemmin kyse sananvapaudettomuudesta?

Sananvapauden säätäjät ovat sitä mieltä, että television ohjelmatarjonta voi vahinkottaa lapsia. Viha tietokonepeleissä ei kuitenkaan ole ongelma, mutta kirjoitettuna samat pelien juonifilosofiat olisivat.

En ole täysin yhtä mieltä, että sananvapauden säätelystä on hyötyä. Vihalla on niin paljon muitakin esittämismuotoja kuin suorat sanat. Paljon vaarallisempia ovat ne sanat, jotka rakentavat kauniisti vihaa.

Otetaan esimerkkinä suuri kansanäänestys krimillä. Venäjän joukot valvovat kaikkialla. Äänestystä ei kutsuta valloittamiseksi, vaan ihmiset vapauttavat itsensä fasismin ikeen alta äänestämällä, että haluavat liittyä venäjään. Äänestys näyttää aika selvästi olevan sananvapauden irvikuva. Ja sitähän se onkin, vaikka olemassa on todellakin mutta. Voisihan olla, että äänestyksen tulos olisi sama ilman venäläisiä joukkoja. Nyt vain tuntuu voimakkaasti, että joukot hoitavat tuloksen aivan tietynlaiseksi. Rumia sanoja ei käytetä virallisesti.
Ja luonnollisesti voi myös olla, että äänestystä ei edes tehtäisi ilman venäläisiä joukkoja.
Sananvapautta voi käyttää monella tavalla väärin, kuten demokratiaakin. Yleensä sitä käytetään väärin, kun jotain asiaa valvotaan ja kierretään.

Näin ollen olen sitä mieltä että rajoittamaton sananvapaus on parempi kuin sananvapaus, joka yrittää 'suojella' ihmisiä asioita.
Kuka on meidän suuri isähahmo, joka tietää asioiden olevan oikein, mutta toisten asioiden olevan vähemmän oikein? Veli aurinkoinen?


Mutta tiedän, että olematon sananvapaus ahdistaa ja pelottaa. Ihmiset eivät tiedä, mitä puhuvat. Ja tieto ei leviä.
Sananvapauden puuttuminen köyhdyttää yhteiskuntaa.

Esiintymispelo

Esiintymispelko oli tuttu kaveri.
Pahin esimerkki oli afriikan auringon alla, missä jouduin näyttelemään kollegaani jossain arvausleikissä.
Muka juoksin auton perässä ja nauroin.
En edes käsittänyt, miten ihmeessä tuo osa sopi ihmiseen jota minun piti näytellä. Ja sitten vielä koko osa jännitti karmeasti.
En tietenkään onnistunut.

Sillä pienellä oli moniakin surkeita näytelmiä.
Kerran se pieni voitti runonkirjoituskilpailun, ja sen pienen piti seisoa ison joukon ihmisiä edessä lausumassa runoaan.
Vaikka se pieni osasi sanansa ulkoa, tiesi mitä oli kirjoitanut, niin koko lausunta meni takelteluksi.
Häpeä.

Meni kauan ennen kuin siedin opetustilanteita, joissa seisoin väen edessä ja opetin heille asioita. Jännitys oli kova, mutta olin silloin jo oppinut olemaan siinä edessä, unohtamaan muut ja puhumaan.
Vähän jopa minulle tuli hyvä olo olla siinä edessä.
Aivan kuin olisi saanut pientä nautintoa kaikkien silmien alla olemisesta.
Jotkut varmasti saavatkin.
Minä en.

Olen tottunut olemaan varmoissa.
Olen tottunut olemaan piilossa.
Olen tottunut olemaan ei kukaan.

Tottumuksia ei hevillä menetettä. Ne ovat parhaita kavereita.
Eiväthän supersankaritkaan paistattele parrasvaloissa, vaan työskentelevät varjoissa.
Ainakin suurin osa.
Poikkeukset vahvistavat sääntöjä.

Mutta minusta olisi kiva näytellä.
Minusta olisi kiva lukea sanoja.
Minusta olisi kiva oppia sanoja ulkoa.
Minusta olisi kiva olla näyttämöllä ja osoittaa olevani jotain.

Minusta olisi kiva näytellä.

Jos pelot saisi ajettua sielusta erilleen.
Jos pelot olisivat vain pahaa unta jossain painajaisten perukoilla.

Niin silloin minä olisin taitava näyttelijä, joka kirjoittaisi pitkiä tarinoita ja saisi kunniaa kummastakin.
Se pieni näytteli usein kellarin teatterissa, jossa näyttämönä olivat portaat.
Kun lampun päälle laittoin punaisen lakanan, niin oltiin autiomaassa.
Kun mielikuvitusta käytti, niin lavasteet olivat turhia.

Silloinkin pelkoa oli, mutta ei niin pahaa.
Tai...
Ehkä muisto vain kultaa todellisuuden.
Ehkä sydän löi ja mieli takelteli.
Ehkä asia kuitenkin oli niin.

Tyttö tyrkyllä

Se nuori kuunteli luokkakaverityttöjen höpinää. Puhuivat kuvista lauantai-illasta.
" Katoitko sä sen kuvan lehdestä viikonloppuna?" pieni tyttö kysyi.
Tytöt olivat outo pari. Toinen oli pieni kuin perävaunu ja toinen pitkä kuin majakka.
Majakka ja perävaunu.
Miksi tuo on niin tyyppilistä?
"Mistä kuvasta sä puhut?" kysyi pitkä tyttö.
" Se kuva missä, on se tyttö tien laidalla puhumassa jollekulle auton ikkunasta," selitti pienempi tyttö." Ja siinä oli otsikko:'Tyttö tyrkyllä'."
" Ai niin se, joo katoin mä," vastaa toinen.
" Eiks ollut kauhee," aloittaa pienempi tytöistä." Ihan kuin kuka tahansa likka, joka menee puhumaan jollekin tutulle tien varteen vois olla huora. Musta ainakin tuntuisi kamalalta, jos se olisin ollut mä ja joku olisi kuvanut mua siinä. Olisin vaikka puhunut mun veljelle siinä ja sitten mut leimattaisi noin vaan huoraks."
" Niin totta puhut," sanoi pidempi. Mietti tovin ja sanoi:" Ei kuvaajille paljon mieleen toisinaan juolahda." Pitempi puristeli päätään.

Pitkä kaakatus kuvasta jatkui.

Se nuori istui pulpettinsa äärellä ja luki jotain.
Ehkä yritti epätoivoisesti päntätä päähänsä ruotsin sanoja, jotka hävisivät päästä sitä mukaan, kun niitä kaadettiin.
Päässä oli varmaan reikä pohjalla, josta juuri ruotsi valui pois.

Outoja muistoja joskus nousee sielun syövereistä.
Kullattuja muistoja.
Mutta pienen tytön sanoissa oli pointtia. Miltä oli tuntunut kuvatuksi tulleella ihmisellä, joka näki kuvansa seuraavan aamu lehdessä. Näin itsekin tuon kuvan.
Mustavalkoinen teos ja vähän epäselvä.
Mutta silti siinä oli tunnistettava hahmo tien laidalla.

Ehkä kuvaajilla ja toimittajilla on tullut hieman enemmän moraalia nykyään. Tai en usko.
Ihmiset eivät opi mitään eivätkä välitä juuri toisistaan.
Ikävää ja totta.
Ehkä kuitenkaan kuvan tytölle ei tulevaisuus järkkynyt.
Toivon niin.

Harraste

Olen taas tekemässä kuvia.
Aion kuvittaa kertomukseni, ja minua suututtaa tämä mielihalu.
Kuvittaminen vie aina aikaa. Samassa ajassa, kun luo kuvien taikaa kirjoittaa paljon enemmän tekstiä.
Mutta ei.
Olen päättänyt kuvittaa kertomuksiani.
Muualle kuin tänne.
Minua suututta päätökseni, mutta se tuo nautintoa minulle.
Kuvien tekeminen.
Hahmottelen parhaillaan kymmentä taloa ja metsää. Yritän saada kaiken näyttämään mahdollisemman realistiselta.
Typerää.
Mutta mahdollista.
Kun näen maiseman, havainnoin asioita, joita kirjoitan maisemaan.
Typerää, sillä samalla tapan itseltäni osan mielikuvituksesta ja kiinnitän kaiken staattiseksi maisemaksi.
Mutta minua kiehtoo kuvien tekeminen.
En voi mitään asialla.

Ja mitä muuta elämässä tekisi, kun nauttisi siitä.
En etsi mainetta tai rikkauksia, joten etsin omian saavutuksiani.
Kymmenen taloa.
Se on tämän illan harraste.
Ehkä huomenna liitän ne yhteen maiseman kanssa.
Ehkä seuraavana päivänä liitän ne yhteen kirjoituksen kanssa ja julkaisen netissä omalla sivustollani.
Alan viemään tarinaa eteenpäin.
Kymmenen taloa ja maisema.
Enempää en tarvitse saadakseni aikaan suuren määrän erillaisia kuvia ja otoksia.
Voisin tehdä animaationkin, mutta sen tekeminen vasta ottaakin aikaa.
En tee niin.
Vain kuvat riittävät.
Joskus mietin...
Miten kiva olisi tehdä tätä yhdessä jonkun kanssa.
Toive, joka ei koskaan toteudu.

Tarina Talvella

Olin autolla liikkeellä. Lunta oli taivaaseen asti.
Suuria palloja tippui lasille ja maa oli kukkuralla valkeaa väriä.

Tämä oli talvi.
Tämä oli menneisyyttä.

Olin maalla.
Olin matkalle eräälle mökille.
Olin hakemassa tavaraa ja viettämättä talvista päivää luonnon helmassa.
Olin yöpymässä keskellä pakkasta.

Tie oli vain puoleen väliin puhdas.
Katsoin mökille vievää osuutta.
Siinä oli lunta.
Menisiköhän tuo kuitenkin tuosta yli.
Joo!
Kyllä katsotaan!

Autolla eteenpäin lumista tietä pitkin. Näytti hyvältä.
Kaksikymmentämetriä jokkelsi alamäkeen.
Sitten pysähtyi.
Jäi paikalleen.
Jäi kellumaan lumen päälle.

Olin ollut typerä.

Kahlasin mökille lumessa.
Laitoin tulet päälle takkaan, keittiön lieteen ja saunaan tulisijaan. Puut hehkuivat.
Sisällä oli pakkasta, kun saavuin.
Sisällä oli jo plussaa, kun olin muutaman tunnin lämmittänyt.
Sisällä saattoi jo elää, kun ilta saapui.

Mutta taistelu auton kanssa. Se käytiin ennen pimeää.
Olin yksin.
Auto oli saatava tielle yhden ihmisen voimin.
Miten kekseliäs ihminen voi olla.

Yksinkertaista.
Lumi oli vain kaivettava kaikkialta pois ja luotava tie auki puhtaalle alueelle.
Pistolapio hommiin, sillä parempaa lapiota minulla ei ollut.
Ensin tie puhtaaksi.
Sitten alkoi lumen kaivaminen auton alta. Hiki virtasi. Vaatteet kastuivat. Epätoivo pisteli.

Ehtisinkö ennen pimeää?
Pitäisikö hakea apua?
Olinko ollut typerä?

Väänsin lunta pois.
Kaivoin sitä.
Kolisutin auton pohjaa.
Kiroilin kuinka vaikeaa kaivaminen oli etupyörien ympäriltä.
Testailin useamman kerran joko auto liikkuu.
Ei liiku, joten taas kaivamaan.

Lopulta äärettömän pitkän ajan päästä auto nytkähti.
Lumi petti auton painon alta ja renkaat koskettivat maata.
Ihme.
Menin taas ohjaamoon. Olin kylmissäni. Vaatteet olivat jäätyneet päälleni. Käteni varmaan sinistivät jo.
Auton moottori käynistyi.
ja...
Ja auto peruutti taaksepäin. Moottori huusi, mutta auto liikkui. Liikkui, kunnes taas pysähtyi.

Taas piti kaivaa.
En ollut puhdistanut tietä tarpeeksi hyvin.
Onneksi kaivamiseen ei mennyt puolta tuntia kauempaa.
Taas peruutettiin.
Tällä kertaa tie oli vastassa ja parkkeerasin auton paikoillen.

Palasin takaisin mökille. Siellä oli lämmintä. Saunassa ei ollut enää tulta, mutta laitoin sen taas sihisemään. Kun aurinko vihdoin laski horisontin taakse, heitin löylyä ja huokailin helpotuksesta.
Olin täynnä adrenaalia.
Olin tehnyt miehen työn.
Minulla oli hyvä olo.
Olin kohdannut haasteen ja suoriutunut yksin.
Yksin.
Yksin kuten aina.

Huijaaja

Huijareita on maailma täynnä.
Heitä on erinlaisia.
Heitä on ovelia.
Heitä on tyhmiä.

Eräs huijari soitti minulle kerran.
Eräs huijari tiesi minun opiskelevan yliopistossa.
Eräs huijari halusi neuloa minulle ansan.

Hän sanoi, että oli kuullut kavereilta, minun olevan hieno tyyppi.
Miltä ihmeen kavereilta, pohdin mielessäni.
Taisin sanoa: vai niin.

Huijari kertoi tarinan.

Nyt oli elämäni mahdollisuus tulla mukaan bisneksiin.
Nyt oli tarjolla bisneksiä, jonka laisia ei osannut edes kuvitellakaan.

Hän osasi puhua hyvin, mutta ei tiennyt oikeasti kenelle puhui.
Hän osasi kyllä valita sanoja, mutta niissä ei oikeasti ollut mitään, mikä tarttuisi kiinni.
Hän ei osannut peittää luontoaan tarpeeksi hyvin.

Kertomus vain ei ollut uskottava.

Sanoin että mietin asiaa.
En edes aikonut miettiä.
Tiesin jo että vastaus on ei.

Kului joku päivä.
Viivähti aika.
Hups!
Tuli uusi puhelu.
Sama kaveri soitti uudelleen.
Kysyi joko olin päättänyt.
Sanoin, että en ole kiinnostunut.
Yritti vetää viimeistä korttia esiin hähdän hetkellä.
"En olisi uskonut, että olet tuollainen pelkuri." sanoi.
Melkein aloin nauramaan.
Sanoin:" Niin minä varmaan olen."

Hymyilytti.
Mutta samalla olin pahollani.
Huijari oli nähnyt vaivaa. Oli uskonut, että tärppi kävisi.
Eikä tärppi käynyt.
Kalamiehellä oli epäonnea. Koukut olivat huonoja ja syötti surkea.
Toivottavasti kalamies tajuaa alkaa tekemään jotain muuta.
Toivottavasti.
Myöhemmin luon lehdestä, että asian tiimoilta oli poliisitutkintaa.
Jokainen valitsee oman tiensä.
Huijarikin.

Ilot

Elämä on täynnä pieniä ilon hetkiä.

Juosta pitkän matkan ja hikisenä saunaan ja suikuun.
Istua illan kajossa katsomassa hämäryyden laskeutumista.
Katsoa tähtiä yön pimennossa ja ihastella kuun loistetta.
Kulkea yksin järven rantaa, ja antaa tuulen puhaltaa kasvoille.
Maistaa kastetta aamuvarhaisella niityllä, ja kastaa jalat litimäriksi kosteisiin ja kylmiin ruohonvarsiin.
Tujottaa sähköpaimenaitaa ja koskettaa sitä kostutetulla korrella.

Nauraa vitsille.
Hyvin harvinaista herkkua, sillä hyviä vitsejä on säälittävän vähän.

Uskoa toiveisiin.
Toteuttaa toiveita, jotka kuitenkaan eivät koskaan toteudu.
Elää kuin viimeistä päivää ja tulla uupuneena nukkumaan.

Tuntea elävänsä, sillä yhden kerran täällä olemme vain...
Kenties...
Maailmankaikkeus on paikka, jota kukaan ei ymmärrä.
Ilojen keskellä ei ole vastauksia mihinkään.
On nautittava kysymyksistä, sillä nekin ovat elämän suolaa.

Tämä on elämä.

Pyörä

Sen pienen uusi pyörä oli upea.
Sininen tunturi.
Erikoisen käyrä ohjaintango.
Toista samanlaista se pieni ei ollut ikinä nähnyt.

Pyörä kulki kuin unelma. Se pieni rakasti sitä.
Oli kiitollinen isälleen.
Olivat yhdessä hakeneet ihmeen läheisestä pyöräliikkeestä, jota piti vanha pariskunta.

Mahtava pyörä.
Oli kesä.
Se pieni luki kirjoja.
Rakasti kirjoja ja kävin usein pääkirjastolla.
Viikko ostamisen jälkeen taas kulki pääkirjastolle ja laittoi pyörän telineisiin. Kiputti sisään hakemaan kirjoja.

Oli unohtanut lukita pyörän se pieni.
Oli unohtanut täysin ja myöhemmin itki unohdustaan.
Oli todella suruinen.
Oli huutaa pettymyksestä.

Se ihanan pyörä.
Se kauneus oli poissa.
Se oli poissa lopullisesti.

Oli kuin pyörä olisi kuollut.
Itki.
Menivät isän kanssa etsimään sitä sieltä täältä.
Jos vaikka näkisivät.
Soitti poliisiasemalle ja kysyi onko pyörä löydettävissä.
Ei ollut ainakaan vielä asemalla.
Eivätkä poliisit olleet kiinnostuneita kertomaan, jos sattuisi ilmestymään asemalle joskus.
Itse piti olla aktiivinen.

Se pieni oli äärimmäisen masentunut.

Isä osti toisen pyörän.
Sinisen tunturin.
Normaalin näköisen retkipyörän.
Näppärä ja tehokas.

Katselin tänään tuota tilalle ostettua pyörää, kuten katselen sitä joka päivä. Se on ollut mukava seuralainen ikusuuden verran. Nyt se on ruostunut ja säätämätön; huonokuntoinen. Mutta joskus sillä mentiin lujaa.
Pyörä, joka on eläkeellä.
Tämä pyörä oli kerran pikku kylän keskustassa avain lukossa.
Kukaan ei varastanut, vaikka pyörä oli parempi kuin se, joka siltä pieneltä varastettiin.

Tänä keväänä ajattelin kunnostaa pyörän.
Hyvä retkipyörä, jota olisi ollut sekin, joka siltä pieneltä varastettiin.

Parempi kuin vieressä köllöttävä paljon uudempi teos.
Kun vain jaksaisi kunnostaa.

Miten se pieni itkikään sitä varastettua pyörää.
Miten tärkeitä melko merkitömät asiat ovatkaan elämässämme.
Miten merkittömiä.

Paluu

Moskovan lentokenttä oli noina aikoina kylmä paikka.

Paljon sementtiä.
Suuria ankean näköisiä tiloja.
Väsyneitä matkalaisia odottamassa lentovuoroaan.

Ei värikkäitä turistisumia.
Ei muutakaan värikästä.
Ei edes ollut talvi, vaan keskikesä.

Edellisen kerran ollessani tässä paikassa oli ollut talvi. Jäätävän kylmää. Kylmempää kuin siellä, josta olin lähtenyt matkalle, Oslon lentokentältä.

Jatko vuoron lähtemiseen olisi pari päivää ja vuoro suuntaisi kohti tanskaa. Kukaan porukasta ei pääsisi kotimaahansa. Jostain syystä joutuisimme kööpenhaminaan.

Kukaan ei pitänyt ajatuksesta.
" Lippujen vaihtaminen onnistuu kyllä," oli unkarilaisen mielipide. " Aina se moskovassa onnistuu, vaikka se periaatteessa on kielettyä."
Pieni ryhmä seisoi vuorojen järjestämisluukulla.
Vain muutama ihmistä meistä kaikista.
Vain muutama, koska niin asia onnistuisi paremmin.
Minut häädettiin pois, koska ajattelin kuulema vain itseäni.
Se oli loukkaus.
Mutta otin sen vastaan, enkä sanonut mitään.

Tunteja.
Tunteja lisää.
Kovia penkkejä.
Näkymiä valtavalle lentoasemalle.
Yksinäisyyttä.
Lopulta lentokoneessa, joka nousi taivaalle ja jonka kyljissä luki Finnair. Olin tyytyväinen.

Kun kone lopulta laskeutui Helsinki-vantaan lentoasemalle, olin täynnä addrenaalia.
Koti-Suomi!
Minulla on outo muistikuva. Minulla on tunne, kuin olisin astunut jäätävästä talvesta suoraan kesäiseen taivaaseen. Muistikuva on tietenkin valheellinen, sillä alkupisteestä loppupisteeseen lämpötila oli sama. Alkupisteessä saattoi olla jopa lämpimämpää kuin kuumalla asfaltilla suomessa.

Mutta muistan että kuumaa Suomessa oli sinä kesänä.

Ja kaunista.
Ja kaikki oli siistiä.
Ja kaikki oli ehjän näköistä.
Ja oli oikeita linja-autoja. Olin kaivannut linja-autoja, joiden rahastaja otti kolikkoni käteensä nyrpeästi katsomatta silmiin ja korkeintaa yskäisi itsekseen tapahtuman lopuksi.

Taas yksi pakollinen asiakas ja rahastus.
Upea Suomi.
Kotimaa.
Heti ensi askeleella se kotoinen paikka.
Hieno tunne.

Päätin että elämäni ei ollut enää samanlainen kuin se oli ollut.
Päätin olla onnellinen.
Sillä tiellä olen yhä.
Tuota hetkeä voi muistella monta kertaa ja hymyillä.

Takaisin

Hiljaa...
Yhä hiljaa...
Useita päiviä mennyt ja yhä ei mitään...

Hän oli linnoittautunu ruskea seinäiseen huoneseen.
Hän oli käynistänyt ison koneen käymään ja kytkenyt sen monitoriin.
Hän kuunteli, kuinka tehot hyrräsivät tehdessään testejä.

Melkein kuin hullu professori.

Hän rakensi uuden valtakunnan.
Hän teki itselleen paikan, jossa julkaista.
Hän latasi moottorin netistä ja muokkasi sitä.

Tuli kuitenkin tulokseen, että muokkaus oli huonompi kuin alkuperäinen muoto yksinkertaisilla muutoksilla.

Hän jätti muokkauksen isolle koneelle odottamaan korjailuja.
Hän aikoo laittaa muokkauksen verkkoon myös, mutta vain sivulle, joka on kastettu omalla nimellään.
Hän aikoo säästää aikaa.

Aika on kallista tavaraa ja niin monia muitakin asioita pitää tehdä.

Hän ei voi keskittyä vain kirjoittamiseen ja kirjoittamisen muokkaamiseen.
Hänen pitää huolehtia ylläpidoista.
Hänen pitää tehdä työtä.

Maailma on niin kovin vaativa paikka, mikä on sääli. Joskus olisi hauska keskittyä vain siihen asiaan, mistä pitää...

Kirjoittamiseen!

KirjeX

Hei siellä jossain!
On kulunut muutama päivä, etten ole pahemmin kirjoittanut tähän blogiin. Tämän blogin alkuperäinen tarkoitus oli päästä sinuiksi itsensä kanssa. Käydä läpi menneisyyttä uusin katsein. Tujottaa ajan suuren meren halki ja katsoa, millainen oli joskus ollut.
Onnistuin mielestäni hyvin.
Tärkeätä ei ollut kieliopin täydellisyys.
Tärkeätä ei ollut sanojen sointi.
Tärkeätä oli  kertoa ja sanoja muistojaan.
Aueta.
Olen siis saavuttanut määränpääni toistaiseksi. Sisälläni ollut palo on tavallaan sammunut tämän yhden asian suhteen. Mutta kirjoittamisen kaipuu ei ole kadonnut mihinkään. Aion jatkaa tätä blogia toisellaisella tavalla. En enää sukeltaen menneisyyteeni, vaan  liikkuen nykyhetkessä ja liikkuen tarinoiden maailmassa. Maailma on täynnä kertomuksia, ja haluan kertoa niistä ainakin osan.Ihan riippuen, kuinka paljon jaksan. Olen hankkinut taas uuden domainin itselleni, johon aion siirtää tällä hetkellä kesken olevat tarinani ja tuoda ne toisella tavalla esiin.
Tämä blogi elää ilman kuvia, mutta tarinoihini aion taas liittää pitkän ajan jälkeen kuvia. Sillä kuvien luominen on minulle jotain yhtä  mukavaa kuin sanojen sykertäminen. Tosin kuvien luominen ei ole yhtä vuolasta ja nopeaa, mutta... Kuvat ovat itseluotuja eivätkä valokuvia. Kun uusi domainin on valmis, niin ehkä valoitan sen paikkaa tällä vuodatuksen palstallani tai sitten en. Aika näyttää, miten asiat kulkevat.
Masennus.
Tänään olen väsymyksen ja masennuksen uhri. Sisälläni on hajallaolemisen syke. Mutta elämää pitää katsoa aurinkoisin silmin ja uskoa hyvään - vaikka maailma on muuttumassa mustemmaksi; melkein yhtä mustaksi kuin siinä kirjoitelmassa, jota pidän pääluomuksenani.
Toivon kuitenkin, että ne mustat pilvet, jotka liehuvat taivaan horisontissa eivät kasva. Sillä tulevaisuus on täysin mielipuolinen. Sitä ei voi laittaa niihin selviin pilttuihin, joita yritettiin jo toisen maailmansodan aattopäivinä. Ihmiset ja kansakunnat ovat ennalta-arvaamattomia - ei niille ole tärkeitä miettiä muiden kuin itsensä intressejä. Kansakunnat voivat syöksyä mielipuolisuuksiin ilman, että kuuntelevat kenenkään neuvoja.
Joten.
Aina on syytä olla pessimistinen sekä optimistinen tässä maailmassa.
Aina.
Minä uskon kuitenkin hyvään. Toivottavasti sinäkin vaitonainen hahmo siellä jossain uskot.
Hyvää kevättä,
R.

Mielenosoitus

Se pieni oli vielä lukion ensimmäisellä luokalla.
Se pieni käveli lämpimiä katuja pitkin.

Silloin ei ollut talvi.
Silloin oli elämä kovin masentavaa.
Silloin oli paljon pelkoja.

Se pieni katsoi mielenosoitusta.
Se oli vastalause ydinaseille.

Niin moni osallistui siihen.
Se pienikin mietti asiaa.
Mutta sillä pienellä oli kiire. Oli kiire mennä. Oli pakollinen meno.

Psykiatri.
Se pieni kävi kerran viikossa puhumassa.
Kertoi tällä viikolla mielenosoituksesta. Psykiatri kysyi olisiko se pieni halunut osallistua siihen.
" Olisin." se pieni kertoi.

Ne olivat raskaita istuntuja sille pienelle.
Se pieni oli hiljainen ja elämä oli kovasti raskasta.
Oli aina niin vaikeata keksiä mitään sanottavaa. Se pieni ei ollut tottunut puhumaan. Se pieni oli tottunut vain pelkäämään.

Se pieni oli tottunut pelkäämään.
Ei vielä edes tiennyt oliko pieni vai jo se nuori.
Ihan hakoteilla kaikesta. Toivoi vain rauhaa elämäänsä. Eikä rauhaa löytynyt mistään.
Olisi halunnut löytää itselleen parin.

Mutta nyt ei puhuttu pareista, puhuttiin mielenosoituksesta.
Puhuttiin peloista.
Puhuttiin atomiaseista ja unista, joissa maailma tuhoutui.

Katsoin Ukrainan tapahtumia ja sama kaukainen pelko syttyi sisälleni.
Mikään ei ole poistanut noita aseita.
Siellä ne ovat yhä.
Samoissa paikoissa kun silloin psykiatrin istunnossa.
Aivan turvassa ja valmiina toimimaan.
Ja niitä hallitsee joukko itsekkäitä ihmisiä.

Maailma on yhä pelottava paikka.
Mikään ei ole muuttunut. On vain muuttunut kovanahkaisemmaksi. Osaa olla ajattelematta asioita.
Ikävää.
Mutta niin totta.

Suljen silmäni. Mietin. Toivon. Uskon. Näen.
Elämä jatkuu. Niin se tekee vielä kauan ja vielä kauemmpin jos pääsemme avaruuteen emmekä jää tänne.
Jos jäämme tänne, niin elämä päättyy.
Sellaista.

Miekkamiehen tie

Innostuin eräänä syksynä ohimennen.
Kalpamiekka!
Aloin harjoittelemaan miekkailua.
Aloin harjoittelemaan liikkeitä, joilla pisto saadaan läpi kilpailijan vartaloon.
Aloin pukeutumaan valkeaan haalariin, johon oli kiinnitetty pitkä sähköjohto.

Olin kalpamiekkailija.
Seisoin pitkän maton toisessa päässä tekemässä kunniaa vastakkaisella puolella olevalle ja odotin merkkiä.
Seison, jotta saatoin hyökätä.
Seisoin kunnes sain luvan edetä.
Seisoin kypärä päässä ja silmät tujottamassa verkon läpi.

Kalpa on hieno laji.
Pistomiekkailua.
Pistää voi minne vain, kunhan pitää huolen, että ei vahinkoita kilpailijaa.
Miekka ei ole terävä.
Miekan päässä on pieni anturi, joka reakoi kosketukseen.
Miekka kertoo taululle maton vierellä, onko pisto onnistunut.
Kolme onnistunutta pisto ja olet voittaja.

Hieno laji. Perustuu liikkeisiin ja itsensä hallintaan.
Niin harvat vain harrastavat miekkailua, koska se on myös kallis laji.
Kallis, jos aikoisi vain harrastaa parin ihmisen kanssa sitä.
Halpa, jos on mukana seurasssa, joka hankkii miekkailualueet ja laitteet ja vaatteet ja miekat.
Mutta aina on oletava seura.
Ja seuroja on niin vähän, joista valita.
Kukaan ei enää arvosta kalpamiekkailua.
Kaikkien mielestä japanilaiset taistelulajit ovat sitä jotakin.

Surku.
Sillä kalpamiekkailu on paljon enemmän.
Sillä kalpamiekkailu kehittää koordinaatiotasi.
Sillä kalpamiekkailu todella vahvistaa käsiäsi.
Tai ainakni toista kättä-

Lopetin miekkailun, koska en jotenkin sopinut siihen porukkaan.
Mitään riitoja ei ollut.
Mitään hankaluuksia ei ollut.
Minulla oli vain erillaiset mietteet ja asiat kuin sillä väellä - ja olin vanhempi.

Kaipaan kalpa-aikaa yhä.
Jatkaisin miekkailua, jos löytyisi muita seuroja.
Mutta kuten sanottu, seuroja on niin vähän.

Surku.
Miekkailu oli niin mukavaa.
Verryttelytkin olivat makeaa.
Tunti urheilua ennen kuin sai luvan tarttua miekkaan.
Tunti urheilua, jotta paikat notkistuvat.
Tunti ennen kuin pääsi asiaan.

Kaikki kalpassa oli makeaa.
Surku.
Mutta ehkä joskusta taas. Saa nähdä. Onhan tässä mielettömästi aikaa...

Palaa ukkossateessa

Salamat iskivät taivaalla.
Ne välkehtivät horisontissa.
Vettä tuli kaatamalla. Se Kostutti maan ja kasteli hiukset, vaikka ne olivat sillä nuorella sadetakin hupun alla.

Rannalle oli kerätty kaislankorsia. Niitä oli viikatteella katkottu kevätjäällä ja kerätty rannalle.
Se nuori muisti, miten kivaa oli heilua viikatteella jäällä ja tuntea, kuinka terä kaatoi kaisloja.
Nyt ei ollut aivan yhtä hauskaa, vaikka jyrisevät äänet mereltä toivat omaa silausta päivään.

Vähän paloöljyä korsipinoon.
Korsipino oli korkea.
Yli kaksi metriä.
Täynnä kaislaa.

Vähän paloöljyä korsipinoon.
Tulitikku.
Leimahdus.
Kaislat paloivat, vaikka sade oli rankka.
Sade ei vienyt korren kortta, vaan kostea pino paloi. Liekit sateessa oliva korkeita. Ne yrittivät vuolla rantaleppiä etäänpänä, mutta lepät vetivät lehtiään suojaan ja säästyivät tulelta.
Oikeasti palo oli aivan rannan tuntumassa.
Kipinät sinkoisivat taivaalle leikkimään salamoiden kanssa.

Näky oli muistelemisen arvoinen, vaikka kastuikin.
Näky oli muistelemisen arvoinen, vaikka pisarat iskivät äänekkäästi sadetakkiin.

Eivät ne enää iske.
Enää ei kastu.
Vain muisto on jäljellä, ja muisto on kaunis.
Muisto saa mielen hymyilemään.