Se istui pimeinä iltaöinä vierellä katsomassa mustaa taivasta kanssani.
Se piti rapsuttamisesta.
Sillä oli todella pitkä kieli, jota piti koko ajan roikottaa ulkona.
Musta.
Sujuvat linjat.
Karva, joka oli linjakkaasti vartaloa vasten. Ei todellakaan pörhökkäästi.
Nuori ja voimakas, mutta sen veli oli rotevamman näköinen.
Mutta voi naaraillakin oli pitkä ja vahvat valkeat hampaat. Sellaiset joilla voi purra kovaa.
Kun se oli pieni se sekosi kiima aikana ja juoksi taloa ympäri haukkuen kokoajan.
Oli kuin sille olisi tullut jokin tauti.
Se meni muutamassa päivässä ohi.
Ainoa kerta, kun Donna saattoi hetken pelätä.
Miettiä oliko sillä rabies.
Niillä korkeuksilla rabies oli arkipäivää, joten pelkoon on aina syynsä.
Kun tuli aika poistua.
Kun tuli aika poistua maasta.
Silloin Donna oli jo vanhempi.
Silloin lähtiessämme autolla pois talolta se aavisti.
Se vain tiesi.
Me aikoisimme jättää sen.
Muut hoitaisivat sitä jatkossa.
Mutta emme me.
Me lähtisimme.
Se juoksi auton perässä pitkään.
Huutaen ikävää.
Olin alkaa itkemään, mutta donna ei voinut seurata pohjoiseen. Se kuului talon luo, sinne pensaiden ja sisalkasvien tykö, sinne ympärillä olevien peltojen autiotalojen maailmaan.
Minun on ikävä sitä koiraa.
Ainoa koira maailmassa, jota oikeasti on ikävä.
Karjalankarhukoirakin on vain mukava muisto - ikävä ei ole samanlaista.
Donnan kanssa oltiin rottajahdissakin.
Sitä on oikeasti ikävä.
Kyllä koiraakin voi tulla ikävä elämässä.
Sallittua?
Luulen että donna on jo kuollut. Elämä siellä etelämpänä voi olla rankkaa koirallakin.
Mutta silti on ikävä.
perjantai 31. tammikuuta 2014
Kuun vaihde
Tammikuu on ohi.
Kohta on alkaa luminen talvi ja heti sen jälkeen kevät.
Näin ennustellaan.
Varmaa on vain se, että kevät alkaa.
Tarkoituksena oli tänä talvena hyppiä lumikengillä niitoksissa.
Oli tarkoitus ja suunnitelma tehdä pitkä metsävaellus jossain turvallisessa lähimetsässä.
Toteutuiko suunnitelma?
Heikolta näyttää.
Vaikeata uskoa, että suuri toiveen toteutuminen olisi edessä.
Elämässä on paljon toiveita.
Niitä on elämä pulloollaan.
Yksi toive on voittaa lottovoiton
Se pikkuinen kuuli usein tarinaa eräästä voittajasedästään
Isä kertoi:" Ensin se osti auton ja sitten talon."
Setä oli mennyt ihan sekopääksi.
" Sitten tulivat verot ja niiden maksaminen olikin jo vaikeaa," isä oli sievistänyt tarinaa. Rivien välistä oli luettavissa paljon enemmänkin.
Toisen lottovoittaja tarinan kuulin paljon myöhemmin.
Oli kaveri, joka oli saanut taskut täyteen rahaa kymmenen vuotta aikaisemmin kun kuulin tarinan.
Todella suuren lottopotin.
Oli ollut naisia.
Oli ollut juomaralleja.
Oli ihan sekoiltu.
Kymmenen vuotta myöhemmin.
"Rahat on vähän vähissä," entinen lottomiljonääri sanoo," Pitäis löytää jotain työtä."
Kymmenen vuotta ja kaikki rahat olivat menneet.
Kova kohtalo.
Tunnustan.
Minun yksi unelmani on kyllä voittaa lotossa.
Olla rikas.
Vaikka en oikeasti tiedä, mitä rikkaudella tekisin. Toisiko se onnea?
Hmmmm....
Todennäköisesti rikkaus toisi itsenäisyyttä. Jos osaisi oikealla tavalla pitää rahojaan. Jonkun tutkimumken mukaan, jonka todennäköisesti teki veikkaus, pankkitilille rahat laittava lottovoittaja menestyy parhaiten.
Rahaa pahan päivän varalle ja pikkuista käyttövarastoa.
Vähän niin kuin satujen muurhainen.
Talvella ruokaa varastossa.
Ellei heinäsirkka tule ja varasta.
Varkaita on paljon ja huijareita enemmän.
Uusi kuukausi ja uudet kujeet.
Minua on vuosia vaivanut väsymys, joka on vain ollut kiinni ja pinnassa eikä siitä ole päässyt millään eroon.
Vuosia.
Viime kuussa asiat muuttuivat.
Ei ole enää väsymystä.
On tasaista.
Jo se nuori aikoinaan mietti.
Miksi aina välillä väsyttää niin paljon. Luuli masennukseksi, ei tiennyt sen oleva fyysistä.
Idiootti.
Olisi tutkituttanut asian.
Toisaalta.
Olisiko uskaltanut vaeltaa maailmalla, jos olisi tiennyt.
Ehkä näin oli hyvä.
Ei se väsymys paljon vaivannut.
Nyt se on kuitenkin ohi.
Nyt voi hymyillä.
Nyt voi kirjoittaa enemmän.
Nyt on niin paljon enemmän.
Laitetaanpa musiikkia soimaan ja lopetetaan tämä kuukauden vaihtoriemu.
Oikeaa talvea odotellessa,
Hyvää Helmikuuta Maailma!
Kohta on alkaa luminen talvi ja heti sen jälkeen kevät.
Näin ennustellaan.
Varmaa on vain se, että kevät alkaa.
Tarkoituksena oli tänä talvena hyppiä lumikengillä niitoksissa.
Oli tarkoitus ja suunnitelma tehdä pitkä metsävaellus jossain turvallisessa lähimetsässä.
Toteutuiko suunnitelma?
Heikolta näyttää.
Vaikeata uskoa, että suuri toiveen toteutuminen olisi edessä.
Elämässä on paljon toiveita.
Niitä on elämä pulloollaan.
Yksi toive on voittaa lottovoiton
Se pikkuinen kuuli usein tarinaa eräästä voittajasedästään
Isä kertoi:" Ensin se osti auton ja sitten talon."
Setä oli mennyt ihan sekopääksi.
" Sitten tulivat verot ja niiden maksaminen olikin jo vaikeaa," isä oli sievistänyt tarinaa. Rivien välistä oli luettavissa paljon enemmänkin.
Toisen lottovoittaja tarinan kuulin paljon myöhemmin.
Oli kaveri, joka oli saanut taskut täyteen rahaa kymmenen vuotta aikaisemmin kun kuulin tarinan.
Todella suuren lottopotin.
Oli ollut naisia.
Oli ollut juomaralleja.
Oli ihan sekoiltu.
Kymmenen vuotta myöhemmin.
"Rahat on vähän vähissä," entinen lottomiljonääri sanoo," Pitäis löytää jotain työtä."
Kymmenen vuotta ja kaikki rahat olivat menneet.
Kova kohtalo.
Tunnustan.
Minun yksi unelmani on kyllä voittaa lotossa.
Olla rikas.
Vaikka en oikeasti tiedä, mitä rikkaudella tekisin. Toisiko se onnea?
Hmmmm....
Todennäköisesti rikkaus toisi itsenäisyyttä. Jos osaisi oikealla tavalla pitää rahojaan. Jonkun tutkimumken mukaan, jonka todennäköisesti teki veikkaus, pankkitilille rahat laittava lottovoittaja menestyy parhaiten.
Rahaa pahan päivän varalle ja pikkuista käyttövarastoa.
Vähän niin kuin satujen muurhainen.
Talvella ruokaa varastossa.
Ellei heinäsirkka tule ja varasta.
Varkaita on paljon ja huijareita enemmän.
Uusi kuukausi ja uudet kujeet.
Minua on vuosia vaivanut väsymys, joka on vain ollut kiinni ja pinnassa eikä siitä ole päässyt millään eroon.
Vuosia.
Viime kuussa asiat muuttuivat.
Ei ole enää väsymystä.
On tasaista.
Jo se nuori aikoinaan mietti.
Miksi aina välillä väsyttää niin paljon. Luuli masennukseksi, ei tiennyt sen oleva fyysistä.
Idiootti.
Olisi tutkituttanut asian.
Toisaalta.
Olisiko uskaltanut vaeltaa maailmalla, jos olisi tiennyt.
Ehkä näin oli hyvä.
Ei se väsymys paljon vaivannut.
Nyt se on kuitenkin ohi.
Nyt voi hymyillä.
Nyt voi kirjoittaa enemmän.
Nyt on niin paljon enemmän.
Laitetaanpa musiikkia soimaan ja lopetetaan tämä kuukauden vaihtoriemu.
Oikeaa talvea odotellessa,
Hyvää Helmikuuta Maailma!
Puhetta
Joskus kummastuttaa.
Joillakin ihmisillä on kumma tapa puhua aina toisten ihmisten sanojen päälle.
Koko ajan.
Ihminen alkaa selittämään jotain asiaa. Päälle puhuja alkaa heti puhumaan sanomalla:" tosiaa..." ja sitten tulee juttua aiheesta.
Jatkuvasti.
Alkuperäinen puhuja joutuu koko ajan kestämään, että toinen ihminen puhuu samaan aikaan.
Miksi?
Miksi ei voi odottaa toisen lopettavan,
Onko liian vaikeata kuunnella, mitä asiaa on.
Päälle puhujat tekevät kokoajan päätelmiä toisen asian sisällöstä.
Päälle puhujat päättelevät aina väärin.
Sitä on suorastaan raivostuttavaa kuunnella.
Yrittää ymmärtää, mitä alkuperäinen puhuja sanoo.
Toinen mutisee kokoajan toisella puolella korvan vieressä.
Tekee mieli huutaa sille päälle puhujalle.
" Suu Kiinni!"
Ihan ilkeällä äänellä.
Karjua.
Mutta on kiltti.
Ei viitsi.
Päälle puhujat ovat jotenkin narsisteja.
Uskovat olevansa kaiken tietäviä ja toisia parempia.
Ovat yleensä naisia.
Mutta ei kaikki.
Ei saa yleistää.
Päälle puhuminen on sietämätöntä.
Paljon sietämättömämpää kuin yhdyssanavirheet, joissa ei ole mitään sietämätöntä.
Pilkkuvirheissä toisinaan on, mutta ei enää nykyään.
Päälle puhumista ei kuitenkaan voi sietää.
Ei vaan voi!
Joillakin ihmisillä on kumma tapa puhua aina toisten ihmisten sanojen päälle.
Koko ajan.
Ihminen alkaa selittämään jotain asiaa. Päälle puhuja alkaa heti puhumaan sanomalla:" tosiaa..." ja sitten tulee juttua aiheesta.
Jatkuvasti.
Alkuperäinen puhuja joutuu koko ajan kestämään, että toinen ihminen puhuu samaan aikaan.
Miksi?
Miksi ei voi odottaa toisen lopettavan,
Onko liian vaikeata kuunnella, mitä asiaa on.
Päälle puhujat tekevät kokoajan päätelmiä toisen asian sisällöstä.
Päälle puhujat päättelevät aina väärin.
Sitä on suorastaan raivostuttavaa kuunnella.
Yrittää ymmärtää, mitä alkuperäinen puhuja sanoo.
Toinen mutisee kokoajan toisella puolella korvan vieressä.
Tekee mieli huutaa sille päälle puhujalle.
" Suu Kiinni!"
Ihan ilkeällä äänellä.
Karjua.
Mutta on kiltti.
Ei viitsi.
Päälle puhujat ovat jotenkin narsisteja.
Uskovat olevansa kaiken tietäviä ja toisia parempia.
Ovat yleensä naisia.
Mutta ei kaikki.
Ei saa yleistää.
Päälle puhuminen on sietämätöntä.
Paljon sietämättömämpää kuin yhdyssanavirheet, joissa ei ole mitään sietämätöntä.
Pilkkuvirheissä toisinaan on, mutta ei enää nykyään.
Päälle puhumista ei kuitenkaan voi sietää.
Ei vaan voi!
TarinaNo7 - Mites se tapahtuu?
Tarina kulkee eteenpäin.
Mites Se Tapahtuu.
Baari.
Räkälä.
Hämyisä kolo.
Minkä nimen tälle paikalle ikinä halusi antaakaan.
Oli tiski ja kaljamahainen omistaja.
Oli paikkaa pyörittävä varmaan yhdeksäntoistavuotias tarjoilija, joka houkutteli keski-ikäisiä miehiä katselemaan persettä.
Oli kaljaa kittaavia nuoria.
Juuri ja juuri kahdeksantoista vuotiaita.
Oli musiikkia.
Musiikki kuului upouudesa jukeboxista.
Paikka oli räkälä lähellä seinäjokea. Oli perjantai-ilta, joten räkälässä oli viikon ruuhkahetki.
Suomeksi:
Ei ihan kuollutta kuitenkaan, mutta auton omistavat pohjalaisurhot olivat menneet tappelemaan seinäjoille; Olivat menneet ajamaan kännissä aamuyöllä seinäjoen katuja pitkin ja huutamaan ohikulkeville ihmisille: " Me tullaan tappamaan sut!", Roikkuivat ikkunasta huutaessaan niin että kävelijä mietti tippuuko huutaja autosta ja kuolee itse.
Jaakko ja Matias olivat ottaneet kummatkin omat huoneet pikku paikan oikeasta hotellista; hotellista, jonka huoneissa ei ollut televisiota, mutta kivat taulut seinissä.
Tai no.
Taulut olivat valokuvia paremmista vuosista.
Mutta hyviä otoksia silti.
" Oulu on kovempi paikka," Jaakko tokaisin miesten istuttua jonkun aikaa pyöreässä ikkunan vieruspöydässä, siinä suurien pyöreiten kattopylväiden varjossa.
Matias oli laittanut Jaakon lupamaan, että ilta menisi kevyillä aineilla. Siideriä muutama lasi korkeintaan.
" Naisten juoma," oli Jaakko valittanut.
" Ollaan puhumassa," Matias oli sanonut." Ei jatkamassa putkia."
Jaakko oli luvannut ottaa rauhallisesti.
Jaakko oli seissyt jonkun aikaa baaritiskiltä ja nyhtänyt kaiken kiinnostavan kaljamaihaiselta ominstajalta ja tämän sipsukalta tarjoilijalta.
Kyllä Matias oli todennut itsekseen.
Mies oli harjaantunut puhuttaja. Omistaja oli laulanut paikkakunnan historian omasta näkökulmastaan.
Tarjoilijata oli hymyilyt epäilyttävän leveällä hymyllä.
Olivat vielä lopuksi kuulleet lauseen:" Ei kun talo tarjoaa matkalaisille kierroksen tänään."
" Ihmiset ovat yksinkertaisia," Jaakko selitti." Ovat kamalan otettuja, jos kiinnittää heihin huomion ja saa heidät kertomaan asioita sydämestään. Niin se tehdään. Niin se tapahtuu. Kun ihminen uskaltaa avautua, niin rajana on vain maailman ääret. Naiset kaatuvat sänkyyn ja miehet ryhtyvät palvelijoiksi."
" Höh, onko noin?" Matias sanoi.
" Näin se vain on," usko minua." Olen sentään pyörittänyt ihmisiä harrastukseni pitkän aikaa pätkän. Em aina."
Jaakko piti taukoa.
" Olin joskus tosi ujo poika. Oikeastaan minua suututti ujous ja päätin yhtenä päivänä, että jotain oli tehtävä asialle. Painuin koulun kauneimman tytön tykö ja aloin jututtamaan sitä. Ensimmäinen onnistunut isku. Meni ihan helposti. Silloin tajusin..."
" Mitä?" Matias kysyi, kun Jaakon lause oli jäänyt kesken.
" Mites se tapahtuu, sen minä tajusin." Jaakko jatkoi." Hassua. Joku pikku nahjus silloin kysyi tuota asiaa. Mites se tapahtuu..."
Jaakko oli hiljaa.
" Sain melkoisen tällin siltä kaunottarelta poskelle, kun menin pikku ilottelun jälkeen sanomaan, että se oli siinä. Ihan leikkiä vaan," jaakko naurahti." Minusta tuli poikien sankari. Se lisäsi kamalasti itseluottamusta. Varsinkin kun nuoret tulivat kyselemään neuvoa, että mites iskeminen tapahtuu."
Jaakko otti kulauksen olutta.
" Oikeasti elämä oli aika samaa linjaa menevää. Huijasin ihmisiä radiossa ja hyppelin kukasta kukkaan kamalalla vauhdilla. Ehkä oli oikein vaan saada perse kipeäksi. Nyt saa aikaa pysähtyä että mitä hitossa oikeasti elämältä haluaa."
" Et sitten ilmoita siitä jutusta kenellekään?" Matias kysyi.
" Että meikkä raiskattiin? Luin jostain jonkun oikeuden päätöksen. Siinä todettiin, että miestä ei voi raiskata. Se juttu ei ollut raiskauksen kuvausten mukainen. Joku ennakkotapaus, jossa vastaavan teon tehnyt tyyppi sai vähän sakkoja vaan pahoinpitelystä."
" Ei vittu tätä maata. En minä aio päätyä kaikkien naurun kohteeksi, joten häippäisy tuntui parhaalta ratkaisulta. Ja olihan se ihan oiken meikän kaltaiselle paskapäälle."
Jaakko otti uuden kulauksen juomasta.
" Otapa juomisen kanssa rauhallisesti," Matias varotti, kun näki millaisia kulauksia toinen otti.
" Sanovat että puhuminen auttaa," Jaakko jatkoi saatuaan lasin pöydälle." En ole aivan varma asiasta. En todellakaan. Tulee vai pahempi olo."
" Onkohan se omatunto," Matias tuumi," Mikä tarkoittaa, että et ainakaan psykopaatti ole."
" Miten niin?"
" Psykopaateilla ei ole omatuntoa sanotaan," Matias vastasi.
" Aijaa," Jaakko sanoi. " No jotain positiivista sentään tässä maailmassa."
Tuli hiljaisuus.
Jaakko katsoi keski-ikäisiä miehiä toisella puolella tilaa, jotka kittasivat juomaa ja vilkuilivat tarjoilijaa ja puhuivat toisilleen selvästi jotain tytöstä.
Matias käänsi silmänsä, kun joku astui baariin.
Kaksi kolmikymppistä naista, jotka herättivät myös keski-ikäisten ukkojen huomion.
" Lemppasit sitten sen tytön saman tien poskeen," Jaakko kysyi Matiakselta.
Matias katsoi Jaakkoa ja pöytää ja pöydällä olevaa juomalasin alustaa.
" Niin tein. Ja tosi rankasti vielä. Kyllähän se jotain itki ja tuli juttelemaan, mutta ohi mikä ohi. Yhden kerran juttu."
" Olet sitoutuvaa tyyppiä," Jaakko sanoi," Minä en ole koskaan ollut. Olen ollut realisti. Naiset ovat kauniita, mutta kovia puukkottamaan. Ei niistä tiedä."
Jaakko naurahti.
" Meille on käynyt tavallaan samalla tavalla. Ollaan saatu kummatkin naisen puukosta. Sinä ilman syytä ja minä ihan syystä."
" Niin voihan sen noinkin nähdä."
" Kyllä sen näkee vain näin."
Yksi keski-ikäinen ukko nousi pöydästään ja marssi juuri tulleiden naisten luo. Alkoi rääkymään näille jotain.
Toinen nainen nousi ja huusi:" Turpa kiinni!"
" Jumalauta," mies kuului sanovan ja antoi nyrkin heilua.
Nainen kasahti lattialle.
Matias ja Jaakko tujottivat tapahtumia ja katsoivat toisiaan.
He puuttuivat tilanteeseen.
Huutamista.
Lyömistä.
Pöytää lensi.
Mustelmia.
Paikalla oli oikea pohjanmaalainen kapakkatappelu.
Eikä oikein ollut selvää, missä välissä polisit tulivat paikalle.
Mutta selvää oli että jäähyt otettiin putkassa.
Matiasta nauratti.
Se oli ensimmäinen kerta, kun hän oli putkassa.
Aamulla selvisi, että joku kaipasi Jaakkoa.
" Sinut on ilmoitettu kadonneeksi." yksi poliisimies sanoi, kun kummatkin miehet oli tuotu keskustelemaan yön tapahtumista ohimennen avoimeen toimistotilaan.
" Ai jaa?" Jaakko sanoi," Kuka sellaista on tehty."
" Vanhempasi." Poliisi sanoi. " Olisi hyvä jos ottaisit heihin yhteyttä. Olet vapaa mies, joten saat mennä minne tahdo. Me kyllä ilmoitamme, että olet ollut täällä, mutta jotenkin voisi olla hyvä, jos ilmoitaisit itse. Kokemuksesta tiedän," poliisimies jatkoi.
" Ilmoita sinä," Jaakko sanoi," Kerro terveisiä, että olen miettimässä elämääni ja otan yhteyttä, kun jotain on selvinnyt."
Poliisi lupasi tehdä.
" Mites se tapahtuu?" Poliisi kysyi.
" Anteeksi?" Jaakko tajusi kysyvänsä.
" Että mites aiot miettiä elämääsi?"
" Ajattelin kierellä kaverini kanssa maata ja katsella millaista elämä täällä suomessa mahtaa olla."
Jaakko vastasi.
" Hyvä. Kunhan et lasin pohjata elämääsi etsi," poliisimies sanoi," sellaisia tapauksia näkee näissä hommissa liikaakin."
" Uskon," jaakko vastasi.
" Jep. Mene kaverisi kanssa terveyskeskuksen kautta. Nuo teidän mustelmat ovat pahan näköisiä. Ihmiset maailmalla voivat vielä pelästyä," polisi kehoitti.
Hän hymyili hyvästiksi.
Matka oli vasta alkanut.
Mites Se Tapahtuu.
Baari.
Räkälä.
Hämyisä kolo.
Minkä nimen tälle paikalle ikinä halusi antaakaan.
Oli tiski ja kaljamahainen omistaja.
Oli paikkaa pyörittävä varmaan yhdeksäntoistavuotias tarjoilija, joka houkutteli keski-ikäisiä miehiä katselemaan persettä.
Oli kaljaa kittaavia nuoria.
Juuri ja juuri kahdeksantoista vuotiaita.
Oli musiikkia.
Musiikki kuului upouudesa jukeboxista.
Paikka oli räkälä lähellä seinäjokea. Oli perjantai-ilta, joten räkälässä oli viikon ruuhkahetki.
Suomeksi:
Ei ihan kuollutta kuitenkaan, mutta auton omistavat pohjalaisurhot olivat menneet tappelemaan seinäjoille; Olivat menneet ajamaan kännissä aamuyöllä seinäjoen katuja pitkin ja huutamaan ohikulkeville ihmisille: " Me tullaan tappamaan sut!", Roikkuivat ikkunasta huutaessaan niin että kävelijä mietti tippuuko huutaja autosta ja kuolee itse.
Jaakko ja Matias olivat ottaneet kummatkin omat huoneet pikku paikan oikeasta hotellista; hotellista, jonka huoneissa ei ollut televisiota, mutta kivat taulut seinissä.
Tai no.
Taulut olivat valokuvia paremmista vuosista.
Mutta hyviä otoksia silti.
" Oulu on kovempi paikka," Jaakko tokaisin miesten istuttua jonkun aikaa pyöreässä ikkunan vieruspöydässä, siinä suurien pyöreiten kattopylväiden varjossa.
Matias oli laittanut Jaakon lupamaan, että ilta menisi kevyillä aineilla. Siideriä muutama lasi korkeintaan.
" Naisten juoma," oli Jaakko valittanut.
" Ollaan puhumassa," Matias oli sanonut." Ei jatkamassa putkia."
Jaakko oli luvannut ottaa rauhallisesti.
Jaakko oli seissyt jonkun aikaa baaritiskiltä ja nyhtänyt kaiken kiinnostavan kaljamaihaiselta ominstajalta ja tämän sipsukalta tarjoilijalta.
Kyllä Matias oli todennut itsekseen.
Mies oli harjaantunut puhuttaja. Omistaja oli laulanut paikkakunnan historian omasta näkökulmastaan.
Tarjoilijata oli hymyilyt epäilyttävän leveällä hymyllä.
Olivat vielä lopuksi kuulleet lauseen:" Ei kun talo tarjoaa matkalaisille kierroksen tänään."
" Ihmiset ovat yksinkertaisia," Jaakko selitti." Ovat kamalan otettuja, jos kiinnittää heihin huomion ja saa heidät kertomaan asioita sydämestään. Niin se tehdään. Niin se tapahtuu. Kun ihminen uskaltaa avautua, niin rajana on vain maailman ääret. Naiset kaatuvat sänkyyn ja miehet ryhtyvät palvelijoiksi."
" Höh, onko noin?" Matias sanoi.
" Näin se vain on," usko minua." Olen sentään pyörittänyt ihmisiä harrastukseni pitkän aikaa pätkän. Em aina."
Jaakko piti taukoa.
" Olin joskus tosi ujo poika. Oikeastaan minua suututti ujous ja päätin yhtenä päivänä, että jotain oli tehtävä asialle. Painuin koulun kauneimman tytön tykö ja aloin jututtamaan sitä. Ensimmäinen onnistunut isku. Meni ihan helposti. Silloin tajusin..."
" Mitä?" Matias kysyi, kun Jaakon lause oli jäänyt kesken.
" Mites se tapahtuu, sen minä tajusin." Jaakko jatkoi." Hassua. Joku pikku nahjus silloin kysyi tuota asiaa. Mites se tapahtuu..."
Jaakko oli hiljaa.
" Sain melkoisen tällin siltä kaunottarelta poskelle, kun menin pikku ilottelun jälkeen sanomaan, että se oli siinä. Ihan leikkiä vaan," jaakko naurahti." Minusta tuli poikien sankari. Se lisäsi kamalasti itseluottamusta. Varsinkin kun nuoret tulivat kyselemään neuvoa, että mites iskeminen tapahtuu."
Jaakko otti kulauksen olutta.
" Oikeasti elämä oli aika samaa linjaa menevää. Huijasin ihmisiä radiossa ja hyppelin kukasta kukkaan kamalalla vauhdilla. Ehkä oli oikein vaan saada perse kipeäksi. Nyt saa aikaa pysähtyä että mitä hitossa oikeasti elämältä haluaa."
" Et sitten ilmoita siitä jutusta kenellekään?" Matias kysyi.
" Että meikkä raiskattiin? Luin jostain jonkun oikeuden päätöksen. Siinä todettiin, että miestä ei voi raiskata. Se juttu ei ollut raiskauksen kuvausten mukainen. Joku ennakkotapaus, jossa vastaavan teon tehnyt tyyppi sai vähän sakkoja vaan pahoinpitelystä."
" Ei vittu tätä maata. En minä aio päätyä kaikkien naurun kohteeksi, joten häippäisy tuntui parhaalta ratkaisulta. Ja olihan se ihan oiken meikän kaltaiselle paskapäälle."
Jaakko otti uuden kulauksen juomasta.
" Otapa juomisen kanssa rauhallisesti," Matias varotti, kun näki millaisia kulauksia toinen otti.
" Sanovat että puhuminen auttaa," Jaakko jatkoi saatuaan lasin pöydälle." En ole aivan varma asiasta. En todellakaan. Tulee vai pahempi olo."
" Onkohan se omatunto," Matias tuumi," Mikä tarkoittaa, että et ainakaan psykopaatti ole."
" Miten niin?"
" Psykopaateilla ei ole omatuntoa sanotaan," Matias vastasi.
" Aijaa," Jaakko sanoi. " No jotain positiivista sentään tässä maailmassa."
Tuli hiljaisuus.
Jaakko katsoi keski-ikäisiä miehiä toisella puolella tilaa, jotka kittasivat juomaa ja vilkuilivat tarjoilijaa ja puhuivat toisilleen selvästi jotain tytöstä.
Matias käänsi silmänsä, kun joku astui baariin.
Kaksi kolmikymppistä naista, jotka herättivät myös keski-ikäisten ukkojen huomion.
" Lemppasit sitten sen tytön saman tien poskeen," Jaakko kysyi Matiakselta.
Matias katsoi Jaakkoa ja pöytää ja pöydällä olevaa juomalasin alustaa.
" Niin tein. Ja tosi rankasti vielä. Kyllähän se jotain itki ja tuli juttelemaan, mutta ohi mikä ohi. Yhden kerran juttu."
" Olet sitoutuvaa tyyppiä," Jaakko sanoi," Minä en ole koskaan ollut. Olen ollut realisti. Naiset ovat kauniita, mutta kovia puukkottamaan. Ei niistä tiedä."
Jaakko naurahti.
" Meille on käynyt tavallaan samalla tavalla. Ollaan saatu kummatkin naisen puukosta. Sinä ilman syytä ja minä ihan syystä."
" Niin voihan sen noinkin nähdä."
" Kyllä sen näkee vain näin."
Yksi keski-ikäinen ukko nousi pöydästään ja marssi juuri tulleiden naisten luo. Alkoi rääkymään näille jotain.
Toinen nainen nousi ja huusi:" Turpa kiinni!"
" Jumalauta," mies kuului sanovan ja antoi nyrkin heilua.
Nainen kasahti lattialle.
Matias ja Jaakko tujottivat tapahtumia ja katsoivat toisiaan.
He puuttuivat tilanteeseen.
Huutamista.
Lyömistä.
Pöytää lensi.
Mustelmia.
Paikalla oli oikea pohjanmaalainen kapakkatappelu.
Eikä oikein ollut selvää, missä välissä polisit tulivat paikalle.
Mutta selvää oli että jäähyt otettiin putkassa.
Matiasta nauratti.
Se oli ensimmäinen kerta, kun hän oli putkassa.
Aamulla selvisi, että joku kaipasi Jaakkoa.
" Sinut on ilmoitettu kadonneeksi." yksi poliisimies sanoi, kun kummatkin miehet oli tuotu keskustelemaan yön tapahtumista ohimennen avoimeen toimistotilaan.
" Ai jaa?" Jaakko sanoi," Kuka sellaista on tehty."
" Vanhempasi." Poliisi sanoi. " Olisi hyvä jos ottaisit heihin yhteyttä. Olet vapaa mies, joten saat mennä minne tahdo. Me kyllä ilmoitamme, että olet ollut täällä, mutta jotenkin voisi olla hyvä, jos ilmoitaisit itse. Kokemuksesta tiedän," poliisimies jatkoi.
" Ilmoita sinä," Jaakko sanoi," Kerro terveisiä, että olen miettimässä elämääni ja otan yhteyttä, kun jotain on selvinnyt."
Poliisi lupasi tehdä.
" Mites se tapahtuu?" Poliisi kysyi.
" Anteeksi?" Jaakko tajusi kysyvänsä.
" Että mites aiot miettiä elämääsi?"
" Ajattelin kierellä kaverini kanssa maata ja katsella millaista elämä täällä suomessa mahtaa olla."
Jaakko vastasi.
" Hyvä. Kunhan et lasin pohjata elämääsi etsi," poliisimies sanoi," sellaisia tapauksia näkee näissä hommissa liikaakin."
" Uskon," jaakko vastasi.
" Jep. Mene kaverisi kanssa terveyskeskuksen kautta. Nuo teidän mustelmat ovat pahan näköisiä. Ihmiset maailmalla voivat vielä pelästyä," polisi kehoitti.
Hän hymyili hyvästiksi.
Matka oli vasta alkanut.
torstai 30. tammikuuta 2014
Tennispallo
Se nuori iski tennispalloa.
Sellaista keltaista lätyskää.
Pehmeää, mutta samalla niin kovaa.
Pallo lensi kovaa. Pomppasi verkon toisella puolella korkealle. Hahmo verkon toisella puolella löi pallon takaisin.
Hahmo verkon toisella puolella piti sitä nuorta kamalana ihmisenä-
" Sen kaverikin, joka kävi täällä juhannuksena," se hahmo siellä toisella puolella oli puhunut toiselle ihmiselle," Se oli ihan kamala."
Siitä nuoresta ei tuntunut hyvältä.
Hän piti hahmosta verkon toislla puolella.
Todella kiva.
Ei tiennyt miksi.
Ihmetteli sitä itsekin usein.
Mutta tuntemuksia on joskus vaikeata hallita.
Hahmo tunsi aivan toisella tavalla.
Se nuori oli kuin työntövoima, joka puski voimalla.
Hahmoa varmaan yökötti sen nuoren seura.
Masentavaa.
Todella masentavaa.
Sillä nuorella oli tunne, että on maailman suurin luuseri.
Sitä se nuori varmasti olikin.
Ei kovin hääppönen kommenttin näin jälkikäteen.
Ei todellakaan.
Se nuori mietti.
Jonain päivänä minä olen vielä jotain. Jotain suurta. Jotain mikä saa tuon hahmonkin katumaan ja miettimään, että olikon niin kammottava.
Turha toivo.
Olemma kaikki täällä vain pikku muurhaisia.
Huokaisu.
Ja oikeasti - halusiko se nuori koskaan olla jotain suurta ja näkyvää. Varjoissa on niin paljon turvallisempi vaeltaa. Valossa on vaarallista.
"Living in daylight"
Kappaleen sanat kertovat kaiken.
Se nuori mietti usein osaamme.
Vaikka ei haluaisi suurta osaa, haluaisi aina onnellisen osan.
Miksi toiset syntyvät onnekkaiksi ja kaikki sujuu kuin unelmissa tai kirjoissa tai elokuvissa. Miksi ne onnekkaat valittavat elämäänsä, vaikka kaikki niillä on niin hyvin?
Ja taas toiset.
Arpakuutio syntymässä ei anna meille kaikille hyviä pisteitä.
Joillekin se ei anna pisteitä juuri ollenkaan.
Se nuori pohti, että halusi elämänsä aikana tehdä jokun arpakuutioiden hylkäämän elämän onnelliseksi edes hetkeksi; omaa elämäänsä ei selvästi voinut sellaiseksi tehdä.
Mutta edes jonkun toisen.
Näin ajatteli siellä tennispalloa lyödessään.
Näin ajatteli rikkoessaan hyvät tennistossut bituumipinnoitteisella kentällä.
Vitsit, miten kenkät katoavat silmissä bitumipinnoitteen ahnaaseen kitaan.
Uskomatonta.
Ehkä se tenniskanttä myös söi sieluja. Teki ihmisistä sieluttomia, kuten tuosta hahmosta kentän toisella puolella. Ehkä tenniskenttä olikin kaikkeen syynä.
Äh!
Tennis on kiva peli.
Kaikki tenniskentät ovat unelmien pintoja.
Siinä neliöllä hakatessa pientä keltaista pallo saattoi tuntea itsensä vapaaksi.
Ei pelkoa.
Ei hermostuneisuutta.
Oli vain pallo ja maila, ja mailalla oli lyötävä palloa.
Tenniskenttiä ei voi olla kaipaamatta.
Lähtekää joku pelamaan tennistä kanssani!
Otetaan huomiseksi vuoro.
Siitä tulee kivaa!
Jippii!
Sellaista keltaista lätyskää.
Pehmeää, mutta samalla niin kovaa.
Pallo lensi kovaa. Pomppasi verkon toisella puolella korkealle. Hahmo verkon toisella puolella löi pallon takaisin.
Hahmo verkon toisella puolella piti sitä nuorta kamalana ihmisenä-
" Sen kaverikin, joka kävi täällä juhannuksena," se hahmo siellä toisella puolella oli puhunut toiselle ihmiselle," Se oli ihan kamala."
Siitä nuoresta ei tuntunut hyvältä.
Hän piti hahmosta verkon toislla puolella.
Todella kiva.
Ei tiennyt miksi.
Ihmetteli sitä itsekin usein.
Mutta tuntemuksia on joskus vaikeata hallita.
Hahmo tunsi aivan toisella tavalla.
Se nuori oli kuin työntövoima, joka puski voimalla.
Hahmoa varmaan yökötti sen nuoren seura.
Masentavaa.
Todella masentavaa.
Sillä nuorella oli tunne, että on maailman suurin luuseri.
Sitä se nuori varmasti olikin.
Ei kovin hääppönen kommenttin näin jälkikäteen.
Ei todellakaan.
Se nuori mietti.
Jonain päivänä minä olen vielä jotain. Jotain suurta. Jotain mikä saa tuon hahmonkin katumaan ja miettimään, että olikon niin kammottava.
Turha toivo.
Olemma kaikki täällä vain pikku muurhaisia.
Huokaisu.
Ja oikeasti - halusiko se nuori koskaan olla jotain suurta ja näkyvää. Varjoissa on niin paljon turvallisempi vaeltaa. Valossa on vaarallista.
"Living in daylight"
Kappaleen sanat kertovat kaiken.
Se nuori mietti usein osaamme.
Vaikka ei haluaisi suurta osaa, haluaisi aina onnellisen osan.
Miksi toiset syntyvät onnekkaiksi ja kaikki sujuu kuin unelmissa tai kirjoissa tai elokuvissa. Miksi ne onnekkaat valittavat elämäänsä, vaikka kaikki niillä on niin hyvin?
Ja taas toiset.
Arpakuutio syntymässä ei anna meille kaikille hyviä pisteitä.
Joillekin se ei anna pisteitä juuri ollenkaan.
Se nuori pohti, että halusi elämänsä aikana tehdä jokun arpakuutioiden hylkäämän elämän onnelliseksi edes hetkeksi; omaa elämäänsä ei selvästi voinut sellaiseksi tehdä.
Mutta edes jonkun toisen.
Näin ajatteli siellä tennispalloa lyödessään.
Näin ajatteli rikkoessaan hyvät tennistossut bituumipinnoitteisella kentällä.
Vitsit, miten kenkät katoavat silmissä bitumipinnoitteen ahnaaseen kitaan.
Uskomatonta.
Ehkä se tenniskanttä myös söi sieluja. Teki ihmisistä sieluttomia, kuten tuosta hahmosta kentän toisella puolella. Ehkä tenniskenttä olikin kaikkeen syynä.
Äh!
Tennis on kiva peli.
Kaikki tenniskentät ovat unelmien pintoja.
Siinä neliöllä hakatessa pientä keltaista pallo saattoi tuntea itsensä vapaaksi.
Ei pelkoa.
Ei hermostuneisuutta.
Oli vain pallo ja maila, ja mailalla oli lyötävä palloa.
Tenniskenttiä ei voi olla kaipaamatta.
Lähtekää joku pelamaan tennistä kanssani!
Otetaan huomiseksi vuoro.
Siitä tulee kivaa!
Jippii!
Aaamu
Sillä pienellä olivat aamut usein painajaisia.
Piti lähteä kouluun.
Piti mennä kärsimään.
Se pieni mietti, miten saisi aamun jatkumaan ikuisesti.
Ikuinen aamu, aina hetki ennen koulun alkamista oli unelma.
Se nuori näki myöhemmin elokuvan päiväni murmelina.
Oli katsomassa sitä elokuvateatterissa.
Pikku filmi, jonka ensi-illassa oli vain vähän ihmisiä.
Vitsit miten hyvä filmi.
Päivä kesti ikuisesti. Ei koskaan tuntunut päättyvän. Se nuori unelmoi, että jokin hyvä päivä olisi ollut sellainen.
Se pieni olisi huutanut riemusta, jos toistuva päivä olisi ollut viikon loppuna.
Riemuja on niin vähän elämässä.
Aamut muuttuivat paremmiksi sillä nuorella.
Ei enää tarvinnut pelätä.
Tai saattoi hermoilla. Miettiä, että löytyykö työtä.
Kyllä sillä nuorella oli pitkiä työttömyyskausia. Monia kuukausia. Piti käydä sosiaaliturvan luukulla. Se oli nöyryyttävää, mutta sai rahaa elämiseen.
Vielä nöyryttävämpää oli pyytää isältä apua.
Se oli äärimmäisen nöyryyttävää.
Myöhemmin aika kului. Aamuista katosi kokonaan pois pelko ja hermoilukin.
Aamut olivat enää vain rutiinia.
Tylsää rutiinia, johon kaipasi muutosta.
Ilosia aamuja on niin vähän.
Aamuja, jotka ovat täynnä innostunutta jännitystä.
Aamuja, joilloin ilo ja tietämys, että on jotain hauskaa pääsee vallalle.
Sellaisia aamuja kaipaa.
Hyvää huomenta.
Aloita päiväsi hymyllä.
Jotta edes sinun aamusi olisi erillainen.
Hymyile.
Minäkin hymyilen.
Ehkä juuri asennoituminen on ratkaisu.
Hymyllä elämässä on jotain...
Jotain mikä tuntuu joltakin.
Tiedän sen.
Tiedä sinäkin!
Hymy!
Piti lähteä kouluun.
Piti mennä kärsimään.
Se pieni mietti, miten saisi aamun jatkumaan ikuisesti.
Ikuinen aamu, aina hetki ennen koulun alkamista oli unelma.
Se nuori näki myöhemmin elokuvan päiväni murmelina.
Oli katsomassa sitä elokuvateatterissa.
Pikku filmi, jonka ensi-illassa oli vain vähän ihmisiä.
Vitsit miten hyvä filmi.
Päivä kesti ikuisesti. Ei koskaan tuntunut päättyvän. Se nuori unelmoi, että jokin hyvä päivä olisi ollut sellainen.
Se pieni olisi huutanut riemusta, jos toistuva päivä olisi ollut viikon loppuna.
Riemuja on niin vähän elämässä.
Aamut muuttuivat paremmiksi sillä nuorella.
Ei enää tarvinnut pelätä.
Tai saattoi hermoilla. Miettiä, että löytyykö työtä.
Kyllä sillä nuorella oli pitkiä työttömyyskausia. Monia kuukausia. Piti käydä sosiaaliturvan luukulla. Se oli nöyryyttävää, mutta sai rahaa elämiseen.
Vielä nöyryttävämpää oli pyytää isältä apua.
Se oli äärimmäisen nöyryyttävää.
Myöhemmin aika kului. Aamuista katosi kokonaan pois pelko ja hermoilukin.
Aamut olivat enää vain rutiinia.
Tylsää rutiinia, johon kaipasi muutosta.
Ilosia aamuja on niin vähän.
Aamuja, jotka ovat täynnä innostunutta jännitystä.
Aamuja, joilloin ilo ja tietämys, että on jotain hauskaa pääsee vallalle.
Sellaisia aamuja kaipaa.
Hyvää huomenta.
Aloita päiväsi hymyllä.
Jotta edes sinun aamusi olisi erillainen.
Hymyile.
Minäkin hymyilen.
Ehkä juuri asennoituminen on ratkaisu.
Hymyllä elämässä on jotain...
Jotain mikä tuntuu joltakin.
Tiedän sen.
Tiedä sinäkin!
Hymy!
Suola
Mikä on elämänsuola?
Mikä tekee elämästä elämää.
Se että herää aamulla jonkun vieressä ja katsoo kattoon ja miettii: mitä tänään?
Se että on hyvä työ?
Se että on paljon rahaa?
Se että on onnellinen?
Se että ei ole sairas?
Vaihtoehtoja on niin paljon.
Minusta elämän suola on olla ja tuntea olevansa jotain.
Uskoa ainakin hetki, että on jonkun arvoinen ihminen.
Tietää, että pientä kunnioitusta löytyy.
Mitään ihmeellistä en halua elämältäni.
Muutamia unelmia on.
Niitä en kerro.
Ja unelmilla ei ole tapana toteutua.
Kerran minulla oli mahdollista kävellä brasillian rannoille.
En mennyt, mutta sain kortin siilitukkaiselta tytöltä.
Aurinko oli kivaa, kortti kertoi.
Kortin myyntikojuja oli joka rannalla, kortti kertoi.
Oli hauskaa, Kortti kertoi.
Hänellä oli elämänsuola matkustaa.
Minulle se ilmeisesti oli pysähtyä ja lopettaa matkustelu.
Joskus pohdin, että olisiko unelma austraaliasta yksi suolankimpale elämässäni.
Sinne pääsisi parissa päivässää.
Pitäisi vain vetäistä ja mennä.
Suolaa on monen väristä. Minun suolani väri on paperin värinen. Siinä on tekstiä ja sanoja.
Kirjoittaminen on elämäni suola nyt.
Onko näin huomenna.
Sitä en tiedä.
Ehkä se pikkuinen, joka ensimmäisen kerran naksutti kirjoituskoneen näppäismistöä - ehkä sillä oli vastaus kaikkeen.
Minä olen vastaukset jo unohtanut.
Elämän suola on....
kertokaa te se minulle!
Tiedän että ette kerro.
Te olette vaiti.
Etta osaa olla interaktiivisia.
Hieno sana!
Kokeilkaa sen makua!
Mikä tekee elämästä elämää.
Se että herää aamulla jonkun vieressä ja katsoo kattoon ja miettii: mitä tänään?
Se että on hyvä työ?
Se että on paljon rahaa?
Se että on onnellinen?
Se että ei ole sairas?
Vaihtoehtoja on niin paljon.
Minusta elämän suola on olla ja tuntea olevansa jotain.
Uskoa ainakin hetki, että on jonkun arvoinen ihminen.
Tietää, että pientä kunnioitusta löytyy.
Mitään ihmeellistä en halua elämältäni.
Muutamia unelmia on.
Niitä en kerro.
Ja unelmilla ei ole tapana toteutua.
Kerran minulla oli mahdollista kävellä brasillian rannoille.
En mennyt, mutta sain kortin siilitukkaiselta tytöltä.
Aurinko oli kivaa, kortti kertoi.
Kortin myyntikojuja oli joka rannalla, kortti kertoi.
Oli hauskaa, Kortti kertoi.
Hänellä oli elämänsuola matkustaa.
Minulle se ilmeisesti oli pysähtyä ja lopettaa matkustelu.
Joskus pohdin, että olisiko unelma austraaliasta yksi suolankimpale elämässäni.
Sinne pääsisi parissa päivässää.
Pitäisi vain vetäistä ja mennä.
Suolaa on monen väristä. Minun suolani väri on paperin värinen. Siinä on tekstiä ja sanoja.
Kirjoittaminen on elämäni suola nyt.
Onko näin huomenna.
Sitä en tiedä.
Ehkä se pikkuinen, joka ensimmäisen kerran naksutti kirjoituskoneen näppäismistöä - ehkä sillä oli vastaus kaikkeen.
Minä olen vastaukset jo unohtanut.
Elämän suola on....
kertokaa te se minulle!
Tiedän että ette kerro.
Te olette vaiti.
Etta osaa olla interaktiivisia.
Hieno sana!
Kokeilkaa sen makua!
Matkalla leirintäalueelle
Se nuori oli päättänyt kirjoittaa jossain rauhallisessa paikassa.
Se nuori oli ajatellut matkia kirjailijaa nimeltä Mika Waltari ja viedä kirjoituskoneen pikkuiseen mökkiin kaukana kotikonnuistan.
Eräälle leirintäalueelle.
Kuuluisalle leirintäalueelle.
Pääsi läheiseen kylään bussilla, mutta ei ollut tajunnut, että siitä eteenpäin ei sitten pääsekään.
Oli ollut typerä.
Mikä avuksi.
Huomasin naislaulajan pysähtyvän pikkuisen linja-autoasema - huoltoasema kompleksin kupeeseen.
Sellainen puolikuuluisa laulaja.
Hätä ei lue lakia.
Marssi laulajan luo, kun tämä oli palaamassa autolle.
" Hei," Se nuori tervehti ja esitti asiansa.
Laulaja katsoi ilmeettömästi sitä nuorta.
" Joo, olen menossa siihen viereen hotelliin." hän kertoi," Keikka."
" Saanko kyydin?" se nuori kerki nopeasti kysymyään.
" No," Naislaulaja tujotti sitä nuorta vieläkin," No joo, hyppää kyytiin. Onhan minulla tilaa autossa."
Moottori ulvahti.
" Minkälainen keikka on tiedossa?" se nuori kysyi jossain vaiheessa.
Naislaulaja heilutti päätään puolelta toiselle.
" Tavallinen 'mennään katsomaan humalaisia' keikka," hän ilmoitti.
" Ai jaa."
" joo jotkut juomajuhlat. " nainen sanoi," Joskus mietin onko sen arvoista aina katsella pöhöttyneitä naamoja."
En tiennyt mitä sanoa.
Sanoin:" No onko?"
" Sitä juuri mietin, että onko. Vaikea sanoa. Voisi olla huonomminkin ja saa laulaa."
" Minä pidän laulamisesta."
Se nuori nyökkäili päätään.
Mietti mitä kysyä.
Mietti mitä sanoa.
Ei keksinyt.
Istui jonkinlaisen julkkiksen autossa.
Pohti siinä äänettä, että pitäisikö tämän naisen esitys nähdä.
Ei.
Hän oli lähtenyt kirjoittamaan.
Matka oli lyhyt.
Heipat heitettiin ja se nuori löysi mökkinsä.
Oli yllättävää, että joku tuli alueelle ilman autoa.
Näki heti alueen portilla, että mökin avainta antava ei tajunnut sellaisen olevan mahdollistakaan.
Nyt vain oli.
Mökki oli hyvä.
Sää oli hyvä.
Kirjoittamisesta ei tullut mitään.
Roskareissu.
Mutta tulihan istuttua julkkiksen autossa.
Onneksi takaisin pääsi bussilla.
Se nuori ei sen jälkeen koskaan käynyt alueella.
Minä kerran ehdotin eräälle nuorelle naiselle, että käydään ajamassa paikan kautta.
Ei pitänyt ajatuksesta.
Se jäi.
Joskus pitäisi mennä käymään muistoja verestämässä ja kirjoittamassa jotain.
Ihan vaan, jotta pääsisi samaan tunnelmaan.
Sitten joskus.
Katsotaan.
Se nuori oli ajatellut matkia kirjailijaa nimeltä Mika Waltari ja viedä kirjoituskoneen pikkuiseen mökkiin kaukana kotikonnuistan.
Eräälle leirintäalueelle.
Kuuluisalle leirintäalueelle.
Pääsi läheiseen kylään bussilla, mutta ei ollut tajunnut, että siitä eteenpäin ei sitten pääsekään.
Oli ollut typerä.
Mikä avuksi.
Huomasin naislaulajan pysähtyvän pikkuisen linja-autoasema - huoltoasema kompleksin kupeeseen.
Sellainen puolikuuluisa laulaja.
Hätä ei lue lakia.
Marssi laulajan luo, kun tämä oli palaamassa autolle.
" Hei," Se nuori tervehti ja esitti asiansa.
Laulaja katsoi ilmeettömästi sitä nuorta.
" Joo, olen menossa siihen viereen hotelliin." hän kertoi," Keikka."
" Saanko kyydin?" se nuori kerki nopeasti kysymyään.
" No," Naislaulaja tujotti sitä nuorta vieläkin," No joo, hyppää kyytiin. Onhan minulla tilaa autossa."
Moottori ulvahti.
" Minkälainen keikka on tiedossa?" se nuori kysyi jossain vaiheessa.
Naislaulaja heilutti päätään puolelta toiselle.
" Tavallinen 'mennään katsomaan humalaisia' keikka," hän ilmoitti.
" Ai jaa."
" joo jotkut juomajuhlat. " nainen sanoi," Joskus mietin onko sen arvoista aina katsella pöhöttyneitä naamoja."
En tiennyt mitä sanoa.
Sanoin:" No onko?"
" Sitä juuri mietin, että onko. Vaikea sanoa. Voisi olla huonomminkin ja saa laulaa."
" Minä pidän laulamisesta."
Se nuori nyökkäili päätään.
Mietti mitä kysyä.
Mietti mitä sanoa.
Ei keksinyt.
Istui jonkinlaisen julkkiksen autossa.
Pohti siinä äänettä, että pitäisikö tämän naisen esitys nähdä.
Ei.
Hän oli lähtenyt kirjoittamaan.
Matka oli lyhyt.
Heipat heitettiin ja se nuori löysi mökkinsä.
Oli yllättävää, että joku tuli alueelle ilman autoa.
Näki heti alueen portilla, että mökin avainta antava ei tajunnut sellaisen olevan mahdollistakaan.
Nyt vain oli.
Mökki oli hyvä.
Sää oli hyvä.
Kirjoittamisesta ei tullut mitään.
Roskareissu.
Mutta tulihan istuttua julkkiksen autossa.
Onneksi takaisin pääsi bussilla.
Se nuori ei sen jälkeen koskaan käynyt alueella.
Minä kerran ehdotin eräälle nuorelle naiselle, että käydään ajamassa paikan kautta.
Ei pitänyt ajatuksesta.
Se jäi.
Joskus pitäisi mennä käymään muistoja verestämässä ja kirjoittamassa jotain.
Ihan vaan, jotta pääsisi samaan tunnelmaan.
Sitten joskus.
Katsotaan.
TarinaN06 - Hornantuuttiin
Mielikuvitus on järeä ystävä. Minusta on ollut aina kiva nitoa tarinoiden hahmoja lopulta yhteen....
Pieni aloitus tarinan palaselle, joka lähtee vyörymään eteenpäin omin painoin ja omalla vauhdilla.
Hornan Tuutissa.
Matias oli kaukana kotoaan. Suhteellisen kaukana.
Koti oli jossain itäsuomen metsien tuntumassa. Nyt Matias oli aivan toisella ääripuolella maata.
Olihan miehen nähtävä maailmaa. Moottoripyörällä. Yksin.
Tunnettava että on mies.
Matias oli vain 170 senttinen herra. Eli joidenkin mittakaavojen mukaan siis pieni mies.
Mieleltään Matias oli kuitenkin suuri mies.
Avarakatseinen, joka pysähtyi pohtimaan asioita ja jolla aina oli sanoja sanottavanaan.
Mies josta ei voinut olla pitämättä.
Hyvä persoona ja tukka oli kunnossa ja kello näkyi myös.
Hiuskset aina lyhyiksi leikattu, sellaiset pyörökierteellä olevat hiukset, josta ei oikein selvinnyt, missä jakaus oli, jos sellaista olikaan.
Siis täydellinen hahmo.
Hän ajeli pohjanmaan lakeuksilla. Laajoja peltoja, jotka vaihtuivat metsäosuuksiin, joiden takana oli taas peltoa. Erinlaista kun tutuilla kolkilla kainuussa päin.
Tai ei aivan.
Tiet olivat nykyään paremmat kainuussa päin. Kiitos venäläisten. Nämä pohjanmaan tiet olivat Matiaksesta karseita.
Mielipide kysymys kuitenkin.
Ajaessaan pitkkä suoraa matalammalla nopeudella Matias huomasin pellon kupeessa, pientareella jököttävän hahmon.
Ruipelon näköinen vaaleahiuksinen jätkä, jolla ei näyttänyt olevan kaikki aivan kunnossa.
Matias hidasti kawasakinsa vauhtia ja pysähtyi kevyeesti miehen luo,
Mikä lie mierolainen, kulkuri tai syrjäkulmien kulkija.
Mikä lie, mutta silti ihminen.
Matias halusi katsoa, onko kaikki hyvin.
Hän otti mustan kypärän pois päästään, laittoi pyörän lepoasentoon ja astui selästä pois.
Mustaa pukua vasten kellanruskeaa peltoa.
Mustaa vastaan mierolaisen valkeita hiuksia.
Taisivat olla värjätyt.
" Onko jokin hätänä?" Matias kysyi nuorelta mieheltä, jonka housut olivat repalaiset ja josta lemahti pieni lian ja hien tuoksu ilmaan.
Vaalea tukkainen naurahti:" Näyttääkö että olisi."
Ääni oli vakaa ja itsevarma.
Ei sammaltava.
Selvä.
Hämmentävää, Matias mietti alitajunnassaan, sillä hän odotti viinalta haisevaa mutinaa.
" Niin siksi kai kysyin ja pysähdyin," Matias sanoi," Mikäs on tapahtunut."
" Lensin autosta tähän," mies vastasi.
" Lensit?"
" Niin jätkä kyllästyivät puheeseeni ja viskasivat pihalle. Aloin kuulema käydä hermoille."
" Kivoja kavereita sinulla," Matias totesi."Loukkasitko pahasti? Soitanko lanssin?"
Nuori mies kohensi istuma-asentoaan.
" Hitaasta vauhdista heittivät," hän sanoi," Ei mennyt kuin vaatteita rikki ja tuli muutama naarmua jalkaan. Pinta haavaa. "
Ja perään nuori mies sanoi:" Olen Jaakko Haavelainen, Kukas sinä olet?"
Matias kertoi nimensä.
" Oletko täältä päin jostain?" Jaakoksi esittäytynyt kysyi.
" En. Idästä. Olen vain ajelemassa," Matias kertoi.
" Pitkän matkan olet ajanut," Jaakko totesi.
" Niin kai." Matias mietti lähtisikö jatkamaan matkaa.
" Minulla ei ole toista kypärää mukana, joten en oikein tiedä mitä tekisin. Ei sinua siihen voi jättää."
Jaakko puristi päätään.
" Olen kuule saanut asiani niin sekaisin, että yhtä hyvin voisin jäädä tähän."
" Ai? miten niin?" Matias sanoi rypistäen otsaansa.
" Olen saanut," Jaakko sanoi." Joku viikko sitten olin radiotoimittaja - tai harjoittelija. Opiskelin viestintää - tai joo taidan yhä opiskella. En tiedä."
" Tapahtuiko sinulle jotain?" Matias kysyi.
Jaakko naurahti.
" Joku taisi maksaa kalavelkojaan," Jaakko sanoi," Jos realisteja ollaan. Maksoikin oikein kunnolla. Omaa syytäni kuitenkin kaikki. Itse pilasin elämäni."
" Elämän voi pilata monella tavalla.. Tai muutkin voivat tehdä sen," Matias huomasi sanovansa. " Olen itsekin vähän selvittämässä päätäni. Elämä on."
Jaakko katsoi pää kellaallaan Matiasta:" joo niin se on."
" Mitäs sitten teit?" Matias kysyi uteliaisuuttaan.
" Liikaa naisia ja ilkeä luonne," Jaakko totesi katsellen edessään avautuvaa peltoa. " Kumpaakiin liikaa. Olin tai olen varmaan vieläkin liian kiero mies."
" Vai niin," Matias sanoi. " Kaduttaako?"
Pitkän tovin kuluttua.
Niin pitkän tovin, että saattoi kuulla kuinka tuuli ulvoi viljapellossa.
Niin pitkän tovin, että saattoi miettiä elämän syntyjä syviä itsekseen.
" En tiedä," Jaakko vastasi.
Toinen tovi.
Juuri sellainen tovi, joita pyörii kaurismäkien elokuvissa, joita kumpikaan miehistä ei koskaan katsonut.
Liian pitkästyttäviä.
" En ole sen luontoinen, että murehtisin menneitä."
" Vai niin," sanoi Matias taas kerran.
" Jos totta puhutaan," Jaakko mietti," Taitaisin haluta ottaa elämästä kiinni toisella tavalla. Nyt ollut melkoinen ryyppyputki auki pari viikkoa. En edes kunnolla tuntenut niitä tyyppejä, jotka heittivät minut autosta pihalle. En totta puhuen edes muista, missä tapasin heidät. Eivät olleet edes ystäviä, tai ehkä en edes välitä tietää."
Olipa tämä outo paikka seisoa kuuntelemassa miehen tilitystä elämästä, Matias tuumi.
Jaakko alkoi puhumaan oikein kunnolla. Kertoi asioita ja juttuja. Mies tosiaan oli kova puhumaan.
Kertoi ilkeitä yksityiskohtia.
"Kyllä miehenkin voi raiskata," sanoi kerran.
"Olen miettinyt sitä kaikkea ja ehkä olen tosiaan ollut vähän sika. En tiedä. Minusta niin moni on samanlainen. Itsekäs."
Matias katsoi vaalea tukkaista miestä.
Hymähti itsekseen.
Jotkut ovat läpeensä pahoja.
Toiset hyviä.
" Kuule." Matias ilmoitti." Onko lähin kylä kuinka lähellä."
" No ei kaukana varmaan." Jaakko sanoi ja kertoi aavistuksensa mistä sellaisen löytää.
" Jos uskallat hyppää kyytiini, niin ajetaan kylälle. Jos oikeasti haluat miettiä asioita elämässäsi, niin otetaan sinulle sieltä kypärä ja varusteet, niin voit istua kyydissäni ja mennään katsomaan löytyisikö jostain vastauksia."
Hiljaisuus.
" Mitäs sinä mietit sitten?" Jaakko kysyi.
" Vähän samaa linjaa kuin nuo sinun ajatuksesi. Naista. Tai ehkä naisia. Ei tuolla tavalla, mitä sinä olet tehnyt. Toisella tavalla... Mutta mitäs sanot. Mennäänkö yhdessä miettimään asioita?"
Jaakko nauroi.
" Rohkeaa, kun olen melkoinen sika tyyppi vielä. Mutta mikäs siinä. Ei tämä elämä tästä mihinkään toisellaiseksi muilla ratkaisuilla urkene. Yhtä hyvin voin lähteä vaikka hornantuuttiin miettimään asioita."
Matias nauroi.
" Niin minäkin lähdin vähän ajelemaan hornantuuttiin."
Sovittu mikä sovittu.
Kaksi hahmoa lähti kulkemaan.
Hakemaan vastauksia elämästä erillaisilla näkökulmilla.
Lähtivät etsimään vastauksia hornantuutista asioita.
Pieni aloitus tarinan palaselle, joka lähtee vyörymään eteenpäin omin painoin ja omalla vauhdilla.
Hornan Tuutissa.
Matias oli kaukana kotoaan. Suhteellisen kaukana.
Koti oli jossain itäsuomen metsien tuntumassa. Nyt Matias oli aivan toisella ääripuolella maata.
Olihan miehen nähtävä maailmaa. Moottoripyörällä. Yksin.
Tunnettava että on mies.
Matias oli vain 170 senttinen herra. Eli joidenkin mittakaavojen mukaan siis pieni mies.
Mieleltään Matias oli kuitenkin suuri mies.
Avarakatseinen, joka pysähtyi pohtimaan asioita ja jolla aina oli sanoja sanottavanaan.
Mies josta ei voinut olla pitämättä.
Hyvä persoona ja tukka oli kunnossa ja kello näkyi myös.
Hiuskset aina lyhyiksi leikattu, sellaiset pyörökierteellä olevat hiukset, josta ei oikein selvinnyt, missä jakaus oli, jos sellaista olikaan.
Siis täydellinen hahmo.
Hän ajeli pohjanmaan lakeuksilla. Laajoja peltoja, jotka vaihtuivat metsäosuuksiin, joiden takana oli taas peltoa. Erinlaista kun tutuilla kolkilla kainuussa päin.
Tai ei aivan.
Tiet olivat nykyään paremmat kainuussa päin. Kiitos venäläisten. Nämä pohjanmaan tiet olivat Matiaksesta karseita.
Mielipide kysymys kuitenkin.
Ajaessaan pitkkä suoraa matalammalla nopeudella Matias huomasin pellon kupeessa, pientareella jököttävän hahmon.
Ruipelon näköinen vaaleahiuksinen jätkä, jolla ei näyttänyt olevan kaikki aivan kunnossa.
Matias hidasti kawasakinsa vauhtia ja pysähtyi kevyeesti miehen luo,
Mikä lie mierolainen, kulkuri tai syrjäkulmien kulkija.
Mikä lie, mutta silti ihminen.
Matias halusi katsoa, onko kaikki hyvin.
Hän otti mustan kypärän pois päästään, laittoi pyörän lepoasentoon ja astui selästä pois.
Mustaa pukua vasten kellanruskeaa peltoa.
Mustaa vastaan mierolaisen valkeita hiuksia.
Taisivat olla värjätyt.
" Onko jokin hätänä?" Matias kysyi nuorelta mieheltä, jonka housut olivat repalaiset ja josta lemahti pieni lian ja hien tuoksu ilmaan.
Vaalea tukkainen naurahti:" Näyttääkö että olisi."
Ääni oli vakaa ja itsevarma.
Ei sammaltava.
Selvä.
Hämmentävää, Matias mietti alitajunnassaan, sillä hän odotti viinalta haisevaa mutinaa.
" Niin siksi kai kysyin ja pysähdyin," Matias sanoi," Mikäs on tapahtunut."
" Lensin autosta tähän," mies vastasi.
" Lensit?"
" Niin jätkä kyllästyivät puheeseeni ja viskasivat pihalle. Aloin kuulema käydä hermoille."
" Kivoja kavereita sinulla," Matias totesi."Loukkasitko pahasti? Soitanko lanssin?"
Nuori mies kohensi istuma-asentoaan.
" Hitaasta vauhdista heittivät," hän sanoi," Ei mennyt kuin vaatteita rikki ja tuli muutama naarmua jalkaan. Pinta haavaa. "
Ja perään nuori mies sanoi:" Olen Jaakko Haavelainen, Kukas sinä olet?"
Matias kertoi nimensä.
" Oletko täältä päin jostain?" Jaakoksi esittäytynyt kysyi.
" En. Idästä. Olen vain ajelemassa," Matias kertoi.
" Pitkän matkan olet ajanut," Jaakko totesi.
" Niin kai." Matias mietti lähtisikö jatkamaan matkaa.
" Minulla ei ole toista kypärää mukana, joten en oikein tiedä mitä tekisin. Ei sinua siihen voi jättää."
Jaakko puristi päätään.
" Olen kuule saanut asiani niin sekaisin, että yhtä hyvin voisin jäädä tähän."
" Ai? miten niin?" Matias sanoi rypistäen otsaansa.
" Olen saanut," Jaakko sanoi." Joku viikko sitten olin radiotoimittaja - tai harjoittelija. Opiskelin viestintää - tai joo taidan yhä opiskella. En tiedä."
" Tapahtuiko sinulle jotain?" Matias kysyi.
Jaakko naurahti.
" Joku taisi maksaa kalavelkojaan," Jaakko sanoi," Jos realisteja ollaan. Maksoikin oikein kunnolla. Omaa syytäni kuitenkin kaikki. Itse pilasin elämäni."
" Elämän voi pilata monella tavalla.. Tai muutkin voivat tehdä sen," Matias huomasi sanovansa. " Olen itsekin vähän selvittämässä päätäni. Elämä on."
Jaakko katsoi pää kellaallaan Matiasta:" joo niin se on."
" Mitäs sitten teit?" Matias kysyi uteliaisuuttaan.
" Liikaa naisia ja ilkeä luonne," Jaakko totesi katsellen edessään avautuvaa peltoa. " Kumpaakiin liikaa. Olin tai olen varmaan vieläkin liian kiero mies."
" Vai niin," Matias sanoi. " Kaduttaako?"
Pitkän tovin kuluttua.
Niin pitkän tovin, että saattoi kuulla kuinka tuuli ulvoi viljapellossa.
Niin pitkän tovin, että saattoi miettiä elämän syntyjä syviä itsekseen.
" En tiedä," Jaakko vastasi.
Toinen tovi.
Juuri sellainen tovi, joita pyörii kaurismäkien elokuvissa, joita kumpikaan miehistä ei koskaan katsonut.
Liian pitkästyttäviä.
" En ole sen luontoinen, että murehtisin menneitä."
" Vai niin," sanoi Matias taas kerran.
" Jos totta puhutaan," Jaakko mietti," Taitaisin haluta ottaa elämästä kiinni toisella tavalla. Nyt ollut melkoinen ryyppyputki auki pari viikkoa. En edes kunnolla tuntenut niitä tyyppejä, jotka heittivät minut autosta pihalle. En totta puhuen edes muista, missä tapasin heidät. Eivät olleet edes ystäviä, tai ehkä en edes välitä tietää."
Olipa tämä outo paikka seisoa kuuntelemassa miehen tilitystä elämästä, Matias tuumi.
Jaakko alkoi puhumaan oikein kunnolla. Kertoi asioita ja juttuja. Mies tosiaan oli kova puhumaan.
Kertoi ilkeitä yksityiskohtia.
"Kyllä miehenkin voi raiskata," sanoi kerran.
"Olen miettinyt sitä kaikkea ja ehkä olen tosiaan ollut vähän sika. En tiedä. Minusta niin moni on samanlainen. Itsekäs."
Matias katsoi vaalea tukkaista miestä.
Hymähti itsekseen.
Jotkut ovat läpeensä pahoja.
Toiset hyviä.
" Kuule." Matias ilmoitti." Onko lähin kylä kuinka lähellä."
" No ei kaukana varmaan." Jaakko sanoi ja kertoi aavistuksensa mistä sellaisen löytää.
" Jos uskallat hyppää kyytiini, niin ajetaan kylälle. Jos oikeasti haluat miettiä asioita elämässäsi, niin otetaan sinulle sieltä kypärä ja varusteet, niin voit istua kyydissäni ja mennään katsomaan löytyisikö jostain vastauksia."
Hiljaisuus.
" Mitäs sinä mietit sitten?" Jaakko kysyi.
" Vähän samaa linjaa kuin nuo sinun ajatuksesi. Naista. Tai ehkä naisia. Ei tuolla tavalla, mitä sinä olet tehnyt. Toisella tavalla... Mutta mitäs sanot. Mennäänkö yhdessä miettimään asioita?"
Jaakko nauroi.
" Rohkeaa, kun olen melkoinen sika tyyppi vielä. Mutta mikäs siinä. Ei tämä elämä tästä mihinkään toisellaiseksi muilla ratkaisuilla urkene. Yhtä hyvin voin lähteä vaikka hornantuuttiin miettimään asioita."
Matias nauroi.
" Niin minäkin lähdin vähän ajelemaan hornantuuttiin."
Sovittu mikä sovittu.
Kaksi hahmoa lähti kulkemaan.
Hakemaan vastauksia elämästä erillaisilla näkökulmilla.
Lähtivät etsimään vastauksia hornantuutista asioita.
keskiviikko 29. tammikuuta 2014
Kolikko
Isä oli vaeltanut merillä. Käynyt kaikilla mantereilla. Ollut kuumassa konehuoneessa kaikilla aavoilla ja kaikilla säillä.
Hän oli ihmetellyt argentiinaa ja venäjää ja egyptiä ja monia muita maita. Kunnes oli saanut töitä maista ja asettunut aloilleen äitini kanssa.
Isällä oli laatikko.
Pyöreä rasia.
Isän tyylin mukainen.
Vanha säilykeruokarasia.
Rasia oli ihan täynnä kolikoita. Pieniä ja isoja kolikoita. Monista maista.
Sen pienen ja sen nuoren lemppareita olivat englantilaiset ja irlantilaiset kolikot.
Isoja ja upeita.
Arvokkaan näköisiä.
Sellaisia kolikoita, joita saattoi pyöritellä sormissaan.
Heittää klaavaa ulkona ihmisjoukkojen keskellä.
Se oli coolia.
Omistaa sellainen kolikko nimittäin.
Tosi coolia.
Jossain asiassa oli parempi!
Omisti jotain mistä saattoi olla ylpeä.
Se nuori oli kova kadottamaan tavaroita.
Sähelsi niin kovin.
Kolikkoja katosi.
Aina tuntui pahalta, sillä ne olivat niin rakkaita.
Minulla ei enää ole yhtään kolikkoa. Kaipaan niitä toisinaan, mutta ne kuuluivat sinne...
Aikaan ennen aikuisuutta.
Aikuisella ei enää ole cooleja esineitä, joita pyörittää sormissaan kuin sarjakuvien sankarit tai hahmot elokuvien kankailla.
Aikuinen on niin aikuinen.
Ei mitään leikkijuttuja enää.
Mistä löytäisin sellaisen lapsuuden kolikon, jota näyttelisin sormissani kasulla kulkiessani.
Pitää miettiä.
Varmasti niitä on jossain vielä.
Hymy.
=)
Hän oli ihmetellyt argentiinaa ja venäjää ja egyptiä ja monia muita maita. Kunnes oli saanut töitä maista ja asettunut aloilleen äitini kanssa.
Isällä oli laatikko.
Pyöreä rasia.
Isän tyylin mukainen.
Vanha säilykeruokarasia.
Rasia oli ihan täynnä kolikoita. Pieniä ja isoja kolikoita. Monista maista.
Sen pienen ja sen nuoren lemppareita olivat englantilaiset ja irlantilaiset kolikot.
Isoja ja upeita.
Arvokkaan näköisiä.
Sellaisia kolikoita, joita saattoi pyöritellä sormissaan.
Heittää klaavaa ulkona ihmisjoukkojen keskellä.
Se oli coolia.
Omistaa sellainen kolikko nimittäin.
Tosi coolia.
Jossain asiassa oli parempi!
Omisti jotain mistä saattoi olla ylpeä.
Se nuori oli kova kadottamaan tavaroita.
Sähelsi niin kovin.
Kolikkoja katosi.
Aina tuntui pahalta, sillä ne olivat niin rakkaita.
Minulla ei enää ole yhtään kolikkoa. Kaipaan niitä toisinaan, mutta ne kuuluivat sinne...
Aikaan ennen aikuisuutta.
Aikuisella ei enää ole cooleja esineitä, joita pyörittää sormissaan kuin sarjakuvien sankarit tai hahmot elokuvien kankailla.
Aikuinen on niin aikuinen.
Ei mitään leikkijuttuja enää.
Mistä löytäisin sellaisen lapsuuden kolikon, jota näyttelisin sormissani kasulla kulkiessani.
Pitää miettiä.
Varmasti niitä on jossain vielä.
Hymy.
=)
BaoBao
BaoBao on niin monissa kuvissa.
Pakko kirjoittaa yhdestä baobaosta, jonka nuoret latvat kohosivat kohti pilviä.
Puu kasvoi siinä hiekkatien varrella.
Se paikka oli teiden risteämäpiste.
Puu oli tavallaan risteyksen merkki.
Paksu puu.
Tomera puu.
Kun se varttaa taputti käsillä, niin varsi ei antanut tuumaakaan periksi.
Siinä se seisoi liikkumattomana juuriensa tukemana.
"Kunpa minäkin olisin noin varma ja jykevä."
Näin varmasti monet olivat tällaisen puun juurella ajatelleen.
Monet ottivat kuvan puusta.
Minä en.
Minä kerron siitä teille.
Sen latvassa oli vain lehtiä.
Lintuja ei näkynyt.
Epäilin että puu oli yksinäinen. Kauniit ja komeat ovat yksinäisiä usein.
Se on kohtalo.
Varsinkin jos ei pääse juuriltaa mihinkään.
Ei saa vaihtelua.
On hyvä olla ihminen.
Ei tarvitse jäädä roikkumaan juurilleen. Siinä mielessä emme ole baobao puita. Olemme kärsimättömiä ja vaihtelun haluisia.
Sellaisia me.
Pakko kirjoittaa yhdestä baobaosta, jonka nuoret latvat kohosivat kohti pilviä.
Puu kasvoi siinä hiekkatien varrella.
Se paikka oli teiden risteämäpiste.
Puu oli tavallaan risteyksen merkki.
Paksu puu.
Tomera puu.
Kun se varttaa taputti käsillä, niin varsi ei antanut tuumaakaan periksi.
Siinä se seisoi liikkumattomana juuriensa tukemana.
"Kunpa minäkin olisin noin varma ja jykevä."
Näin varmasti monet olivat tällaisen puun juurella ajatelleen.
Monet ottivat kuvan puusta.
Minä en.
Minä kerron siitä teille.
Sen latvassa oli vain lehtiä.
Lintuja ei näkynyt.
Epäilin että puu oli yksinäinen. Kauniit ja komeat ovat yksinäisiä usein.
Se on kohtalo.
Varsinkin jos ei pääse juuriltaa mihinkään.
Ei saa vaihtelua.
On hyvä olla ihminen.
Ei tarvitse jäädä roikkumaan juurilleen. Siinä mielessä emme ole baobao puita. Olemme kärsimättömiä ja vaihtelun haluisia.
Sellaisia me.
Hyvä hetki
Jo varhain huomasin mikä toi värinä tunteen; sellaisen tunteen, joka muistuttaa vähän kuin ruumis kehräisi kissan lailla...
Nauttii suunnattomasti...
Kun joku tekee jotain hyvää minulle ja voin katsella sitä.
Asettelee tavaroitani.
Leikkaa hiuksiani hyvin.
Paketoi lahjaa.
Mitä tahansa, mikä tuo hyvän mielen.
Tunne tulee vain harvoin.
Niin harvoin on pyyttettömiä auttajia.
Niin harvoin on ihmisiä, jotka haluavat vain auttaa toista.
Olla mieliksi.
En edes muista, koska viimeeksi tunsin tunteen.
Siitä on iäisyys.
Ehkä jonkun joululahjan käärinnän yhteydessä.
Niin vähän enää nykyään kukaan on pyytettön.
Tai sitten teen kaiken itse.
En tiedä.
Ehkä en nauti enää noista pienistä tilanteista.
En todella tiedä, minne tunne on karannut.
Mutta uskon, että se on jossain. Se vain odottaa. Kyllä se joku päivä tulee ja potkaisee jaloille.
" Moi olen täällä taas!"
Se tietenkin hymyilee kun tulee.
Teksteissäni on kovasti hymyä viime aikoina.
Positiivisuus auttaa.
Ehkä positiivisuus tuo hyrinätunteen taas takaisin.
Saa nähdä!
Nauttii suunnattomasti...
Kun joku tekee jotain hyvää minulle ja voin katsella sitä.
Asettelee tavaroitani.
Leikkaa hiuksiani hyvin.
Paketoi lahjaa.
Mitä tahansa, mikä tuo hyvän mielen.
Tunne tulee vain harvoin.
Niin harvoin on pyyttettömiä auttajia.
Niin harvoin on ihmisiä, jotka haluavat vain auttaa toista.
Olla mieliksi.
En edes muista, koska viimeeksi tunsin tunteen.
Siitä on iäisyys.
Ehkä jonkun joululahjan käärinnän yhteydessä.
Niin vähän enää nykyään kukaan on pyytettön.
Tai sitten teen kaiken itse.
En tiedä.
Ehkä en nauti enää noista pienistä tilanteista.
En todella tiedä, minne tunne on karannut.
Mutta uskon, että se on jossain. Se vain odottaa. Kyllä se joku päivä tulee ja potkaisee jaloille.
" Moi olen täällä taas!"
Se tietenkin hymyilee kun tulee.
Teksteissäni on kovasti hymyä viime aikoina.
Positiivisuus auttaa.
Ehkä positiivisuus tuo hyrinätunteen taas takaisin.
Saa nähdä!
Kukkia
Eräs tarina, jolla on tositapahtumien voima takana. Elämä on joskus julma. Aivan liian usein.
Kukkia!
Matias oli päättänyt ostaa Siljan syntymäpäivänä yhtä monta kukkaa kuin tällä oli ikää; ja ehdottomasti tumman punaisia ruusuja.
Rakkauden väri.
Se oli kukkakauppa siinä lähellä työpaikkaa. Siellä oli mukava nuori naismyyjä, joka hymyili ihanasti Matiakselle kun tämä tuli sisään.
" Päivää," myyjä sanoi antaen koko valkoisen hammaskalustonsa kimaltaa esillä. Hän oli raikkaan nuori, ei varmasti vanhempi kuin matias," Voinko mä auttaa?"
" Haluan tyttökaverilleni kukkia," Matias sanoi, " Parhaita ruusuja, joita saa. Sellaiset jotka saavat hänet oikein hymyilemään."
Myyjä hymyili:" Eiköhän meiltä löydy. Tänään tuli tuoreita ruusuja - punaisia, sellaisia varmaan haet," myyjä puhui mennessään lasiselle kylmäkaapilla," Voit tulla pyytämään multa vaikka mitä, jos nämä kukat eivät lumoa tyttökaveriasi," myyjä jatkoi kaivaen upeita ruusuja esiin.
" Ei kannataisi koskaan luvata mitään," Matias heitti.
Myyjä hymyili ja asetteli kukkia käsissään.
" Näin hyvät kukat antavat rohkeutta kyllä lupailla," hän sanoi," Kuinka monnta laitetaan?"
Matias kertoi määrän.
Kaksikymmentä kukkaa tasan.
" Oletteko olleet pitkään yhdessä?" myyjä kyseli laittaessaan kukkia muotoon.
" Vähän yli vuoden." Matias kertoi.
Kymmenen minuutin päästä Matias poistui liikkeestä hymyilen, vähän köyhempänä, mutta onnellisena.
Oppilasasuntola.
Kivitalo.
Töiden jälkeen myöhemmin iltasella.
Monta kerrosta ja paljon oppilaita.
Lissu, yksi Siljan kavereista tuli tyttöjen asuntolan ovella Matiasta vastaan.
" Hei," Lissu sanoi, " Mitäs sulla siinä?"
" Kukkia Siljalle," Matias kertoi.
" Silja alkoi jo juhlimaan syntymäpäivää. Ottivat juomia puolelta päiviltä luokan kesken," Lissu kertoi," Silja on jo aika pöhnässä."
" No kerran vain täyttää kakskymmentä," Matias hymyili.
" Niinhän se on," Lissu sanoi. " Mä luulen että se on huoneessa tällä hetkellä. Sinne se tais ainakin iltapäivällä kadota."
Matias kaivoi Siljan huoneen avaimen taskustaan.
" Luulen että yllätän hänen," Matias hymyili yhä ja oli hyvällä päällä.
Lissu nauroi.
" Tolla puskakimpulla yllättää kenet vaan."
Lissu meni.
Matias suunnisti Siljan kämppää kohden. Hän vihelteli hyvän tuulisesti käytävästä ja sai vastaan tulevat opiskelija kaikki hymyilemään.
Tervehdyksiä.
Voi kun kiva kimppu, tokaisuja.
Ihan vain iloa.
Päivähän on täynnä iloa!
Siljan ovelle.
Avain lukkoon!
Ja auki!
Sisään...
Näky yllätti Matiaksen. Oli liiankin selvää mitä sänkyllä tapahtui.
Matias seisoi ovella hetken.
" Matias," kuuluui parahdus.
Narina sänkyllä päättyi.
Matias astui askeleen taaksepäin.
Pamautti oven perässään kiinni.
Katsoi hetken ovea ja kuuli sen takaa ääniä.
Kääntyi kukka kimppu käsissään ja marssi rappusia alas kovaa vauhtia.
Enää ei hymyilty.
Meni pihalle ja marssi kukkakimppu käsissään autoon.
Hetken mielijohteesta käynisti moottorin ja ajoi pois.
Jostain kuului huuto.
Matias ei enää kuullut huutoa.
Taas kaupunkissa.
Hetken mielijohde.
Ajoi kukkakaupan luo takaisin.
Marssi sisään.
Siellä oli sama kiva ja mukavan näköinen myyjätär.
" Ole hyvä," matias totesi.
Myyjätär oli hämmästynyt.
" Meni poikki. Saat kukat ja jos haluat lähde kanssani jonnekin tanssimaan tai jotain."
Tyttö näytti edelleen hämmentyneeltä.
" Ihan vain pälkähdys, koska lupasit toteuttaa toiveen, jos kukat eivät tehoa."
Myyjätär tujotti Matiasta.
" Okey. Sopii," Hän totesi.
Seuraavana iltana Matias vei myyjättären asuntolaan. Hän näki entisen tyttökaverin ohimennen. Tämä oli itkenyt.
Sama se.
Matias harjotti sinä yönä paljon samaa harrastetta kuin ex-tyttökaveri oli tehnyt edellispäivänä.
Samoin parina seuraavana.
Silja ei merkinyt hänelle enää mitään.
Se on kerrasta poikki.
Naisiin ei voi koskaan luottaa.
Saatana!
Kukkia!
Matias oli päättänyt ostaa Siljan syntymäpäivänä yhtä monta kukkaa kuin tällä oli ikää; ja ehdottomasti tumman punaisia ruusuja.
Rakkauden väri.
Se oli kukkakauppa siinä lähellä työpaikkaa. Siellä oli mukava nuori naismyyjä, joka hymyili ihanasti Matiakselle kun tämä tuli sisään.
" Päivää," myyjä sanoi antaen koko valkoisen hammaskalustonsa kimaltaa esillä. Hän oli raikkaan nuori, ei varmasti vanhempi kuin matias," Voinko mä auttaa?"
" Haluan tyttökaverilleni kukkia," Matias sanoi, " Parhaita ruusuja, joita saa. Sellaiset jotka saavat hänet oikein hymyilemään."
Myyjä hymyili:" Eiköhän meiltä löydy. Tänään tuli tuoreita ruusuja - punaisia, sellaisia varmaan haet," myyjä puhui mennessään lasiselle kylmäkaapilla," Voit tulla pyytämään multa vaikka mitä, jos nämä kukat eivät lumoa tyttökaveriasi," myyjä jatkoi kaivaen upeita ruusuja esiin.
" Ei kannataisi koskaan luvata mitään," Matias heitti.
Myyjä hymyili ja asetteli kukkia käsissään.
" Näin hyvät kukat antavat rohkeutta kyllä lupailla," hän sanoi," Kuinka monnta laitetaan?"
Matias kertoi määrän.
Kaksikymmentä kukkaa tasan.
" Oletteko olleet pitkään yhdessä?" myyjä kyseli laittaessaan kukkia muotoon.
" Vähän yli vuoden." Matias kertoi.
Kymmenen minuutin päästä Matias poistui liikkeestä hymyilen, vähän köyhempänä, mutta onnellisena.
Oppilasasuntola.
Kivitalo.
Töiden jälkeen myöhemmin iltasella.
Monta kerrosta ja paljon oppilaita.
Lissu, yksi Siljan kavereista tuli tyttöjen asuntolan ovella Matiasta vastaan.
" Hei," Lissu sanoi, " Mitäs sulla siinä?"
" Kukkia Siljalle," Matias kertoi.
" Silja alkoi jo juhlimaan syntymäpäivää. Ottivat juomia puolelta päiviltä luokan kesken," Lissu kertoi," Silja on jo aika pöhnässä."
" No kerran vain täyttää kakskymmentä," Matias hymyili.
" Niinhän se on," Lissu sanoi. " Mä luulen että se on huoneessa tällä hetkellä. Sinne se tais ainakin iltapäivällä kadota."
Matias kaivoi Siljan huoneen avaimen taskustaan.
" Luulen että yllätän hänen," Matias hymyili yhä ja oli hyvällä päällä.
Lissu nauroi.
" Tolla puskakimpulla yllättää kenet vaan."
Lissu meni.
Matias suunnisti Siljan kämppää kohden. Hän vihelteli hyvän tuulisesti käytävästä ja sai vastaan tulevat opiskelija kaikki hymyilemään.
Tervehdyksiä.
Voi kun kiva kimppu, tokaisuja.
Ihan vain iloa.
Päivähän on täynnä iloa!
Siljan ovelle.
Avain lukkoon!
Ja auki!
Sisään...
Näky yllätti Matiaksen. Oli liiankin selvää mitä sänkyllä tapahtui.
Matias seisoi ovella hetken.
" Matias," kuuluui parahdus.
Narina sänkyllä päättyi.
Matias astui askeleen taaksepäin.
Pamautti oven perässään kiinni.
Katsoi hetken ovea ja kuuli sen takaa ääniä.
Kääntyi kukka kimppu käsissään ja marssi rappusia alas kovaa vauhtia.
Enää ei hymyilty.
Meni pihalle ja marssi kukkakimppu käsissään autoon.
Hetken mielijohteesta käynisti moottorin ja ajoi pois.
Jostain kuului huuto.
Matias ei enää kuullut huutoa.
Taas kaupunkissa.
Hetken mielijohde.
Ajoi kukkakaupan luo takaisin.
Marssi sisään.
Siellä oli sama kiva ja mukavan näköinen myyjätär.
" Ole hyvä," matias totesi.
Myyjätär oli hämmästynyt.
" Meni poikki. Saat kukat ja jos haluat lähde kanssani jonnekin tanssimaan tai jotain."
Tyttö näytti edelleen hämmentyneeltä.
" Ihan vain pälkähdys, koska lupasit toteuttaa toiveen, jos kukat eivät tehoa."
Myyjätär tujotti Matiasta.
" Okey. Sopii," Hän totesi.
Seuraavana iltana Matias vei myyjättären asuntolaan. Hän näki entisen tyttökaverin ohimennen. Tämä oli itkenyt.
Sama se.
Matias harjotti sinä yönä paljon samaa harrastetta kuin ex-tyttökaveri oli tehnyt edellispäivänä.
Samoin parina seuraavana.
Silja ei merkinyt hänelle enää mitään.
Se on kerrasta poikki.
Naisiin ei voi koskaan luottaa.
Saatana!
Istuttelemassa
Se nuori punoutui.
Punoutui ihan huomaamatta.
Niin voi käydä, kun on tekemässä kasvinjuurutushommia isossa kasvihuoneiden ketjussa.
Niin voi käydä, jos haluaa tienata vähän rahaa kattamaan opiskelutulonsa.
Niin voi käydä, jos kolleega on kaunis nainen.
Kompleksin omisti kolmikymppinen mies, jolla oli espanialainen kumppani Carlos.
Pitkä, ruskea tukkainen tyttö kertoi omistajasta ja carlosista ja lörpötteli paljon muutakin mielellään.
Kiva tyttö. Flanelipaitainen. Napit aina vähän auki paljastavasti ja hiukset leveänä kuin eloveena tytöllä. Aina hymyilemässä. Täydellinen vartalo, tosin jalat ehkä vähän pidemmät kuin ylävartalo.
Kiva!; sana jota ei voi liiaksi toistella tässä tekstissä.
Ei siis ihme, että seitteihin punoutuu hymy huulillaan.
" ... tapasi carlosin kanarian saarilla. Ilmeisesti suuri rakkaus. Oli ollut kuulema aika shokki vanhemmille, kun oli sillä tavalla ulos kaapista - yllättävästi" tyttö virnisti selittäessään.
" Ai he ovat..?" se nuori sanoi.
" Jep, aitoja homoja." tyttö nyökkäili päätään.
" Carlos ilmeisesti teki näitä samantapaisia hommia espaniassakin. Ainakin jotain sen tapaista hän on selittänyt minulle. Carlos on kova puhumaan."
" Ulkomaalaisethan ovat sitä aina. Mites muuten täällä tuo töiden valvonta," se nuori kysyi.
" Töitä riittää," tyttö hymyili," kuten taisi sulle jo sanoakin. Eivät katso kelloa ja tehdä voi minkä tykkää. Tunti hommina. Voi tulla tekemään milloin haluaa."
" Niinhän se mies taisi sanoa," se nuori sanoi takaisin.
He juttelivat niitä näitä.
" ... minulla on niin suuri kasa veliä ja siskoja, että on ihan hyvä olla suvusta erillään," tyttö kertoi.
" Minulla ei ole kunpakaan. Ei siskoja tai veliä," Se nuori kertoi.
" Ole onnellinen. Ei niistä ole kuin haittaa," tyttö nauroi.
Se nuori oli eri mieltä.
" En ole koskaan tavannut homoja ennen," se nuori kertoi. " Jotenkin tuntuu oudolta ajatella," se nuori lisäsi.
" Ennakkoluuloja? Homot ovat ihan mukavia ihmisiä," tyttö kertoi. " Olen tuntenut jonkusen. Niiden kanssa on aina mukava heittää juttuja."
"Ei, ei ennakkoluuloja," se nuori puristi päätään. " Ei ole kukaan koskaan tunnustanut minulle. Ovat kaapeissa niin hyvin."
" Suomesta on tulossa vapaampi maan," tyttö totesi.
" Niin," se nuori hymähti," Joku haukkui minua koulussa, peruskoulun loppupuolella ja vielä lukiossakin homoksi, Olen usein epäillyt, että se kaveri oli oikeasti homo."
" Oliko?
" Ei en tiedä. Pelkkä epäillys. Vahva epäilys."
" Mutta sinä et ole homo?"
Se nuori naurahti.
" En taida olla."
" Niin et näyttänytkään."
" Näkyykö se ulos?"
" Kyllä sen jotenkin tietää. Ainakin minusta."
" Ahaa. No en ole tätä ennen oikeasti tietänyt ketään homoa."
" Tai et katsele sillä silmällä. Luulen että tietäisit, jos katselisit oikeilla silmillä."
" Kai minä katson sitten tyttöjä," se nuori totesi.
Tyttö ei jatkanut keskustelua. He jatkoivat lehtien tunkemista pieniin astioihin; juurtumista, juurtumista.
Ilma kasvihuoneessa oli kostea ja mielyttävä, valot kivat.
Se nuori mietti, miksi ei ollut niin innostunut kasvihuonepuolen hommista.
Tyttö kertoi olleensa parturi ennen.
" Kyllästyin, että asiakkaat aina höpöttivät jonni joutavia ja niihin piti vastata. En minä ole niin suuri hölösyy. Itseasiassa monet asiakkaat olivat ihan raivostuttavia ja mietin että minä haluan homman jossa saa tehdä ihan yksin asioita juttelematta. Sitten lähdin yhden toisen tytön kanssa kaupunkille töihin," tyttö kertoi," Kannettiin kuule kahdestaan siellä isoja raivaussahoja."
Jotenkin siitä nuoresta oli omituista, että tyttö väitti pitävänsä hiljaisista hommista, kun jo lyhyessä ajassa oli selvinnyt, että hän vuosi suustaan sanoja mielellään ja paljon.
Aivan kun partureilla on tapana tehdä.
" Mutta halusit viljelypuolelle?"
" Tällainen homma on kivaa," tyttö sanoi tökkiessään uutta ryhmää lehtiä turpeeseen. Pekonioita oli tulossa.
Pekonioita oli tulossa paljon.
Juttua riitti.
Juttua riitti monena iltana.
Mutta oleellisen jäi siltä nuorelta ottamatta selvää.
Tyttö seurusteli vakavasti.
Se selvisi paljon paljon myöhemmin.
Se sekoitti pauloihin joutuneen elämää paljon.
Kerran näiden kahden olessa jossain paikallisessa räkälässä juttelemassa tyttö oli sanonut: " Me voitaisiin olla ystäviä, jotka käy silloin tällöin yhdessä paikoissa."
Se nuori oli idiootti.
Olisi pitänyt ottaa tarjous vastaan.
Olla ystävä.
Se nuori olisi saanut todella hyvän ystävän.
Idiootti.
Idiootti vielä kerran.
Miksi nuoret eivät vain tajua, että verkostuminen kannattaa aina. Tunteet eivät ole niin tärkeä asia. Menestyy niin paljon paremmin, jos vain uhohtaa koko tunne puolen elämästä.
Sen nuoren mielestä tunteista on vain haittaa.
Se nuori oli jo ymmärtänyt elämän tärkeimmän faktan.
Ehkä.
Kaikille ei ole tarjota elämässä samoja ratkaisuja. Joillekin sopii toisenlaiset.
Sille nuorelle oli vaikeata olla ystävä. Tai edes miettiä ajatusta.
Pauloihin kun joutuu, niin ystävyys ei onnistu.
Muta ei vain siksi.
Se nuori oli säikky kaiken kokemansa jälkeen.
Se nuori itki muistoilleen vieläkin iltaisin ollessaan yksin.
Ja se nuori oli usein yksin.
Miksi pitää olla niin kokematon tunteiden suhteen?
Sille nuorelle ei oltu koskaan annettu tilaisuutta oppia.
Sen pienen elämästä toipuminen oli ollut äärimmäisen raskasta.
Suorastaan kamala
Se tyttö oli ehkä viimeisiä kertoja, kun se nuori enää uskalsi joutua pauloihin.
Tai ei ihan vielä.
Kaksi epäonnistumista viivähti vielä sen nuoren tiellä ja sen jälkeen.
Ennen kuin aikuisuuden viitta kiedottiin selkään.
Ja minun tarinani on jo aivan toisenlainen.
Mutta muistna sitä tyttöä vieläkin, vaikka vuosia on kulunut. En mennyt joitakin aikoja sitten yhteistapaamiseen jossain kaukana - tytön takia.
En halunut nähdä häntä vuosienkaan jälkeen.
Niin vain oli parempi.
Olisin tuntenut itseni niin typeräksi.
Tuttu tarina?
Jos ei ollut, niin olet onnekas, kuka ikinä oletkaan.
Hymyile!
Muista, kun ystävyyttä tarjotaan...
Ota se vastaan!
Punoutui ihan huomaamatta.
Niin voi käydä, kun on tekemässä kasvinjuurutushommia isossa kasvihuoneiden ketjussa.
Niin voi käydä, jos haluaa tienata vähän rahaa kattamaan opiskelutulonsa.
Niin voi käydä, jos kolleega on kaunis nainen.
Kompleksin omisti kolmikymppinen mies, jolla oli espanialainen kumppani Carlos.
Pitkä, ruskea tukkainen tyttö kertoi omistajasta ja carlosista ja lörpötteli paljon muutakin mielellään.
Kiva tyttö. Flanelipaitainen. Napit aina vähän auki paljastavasti ja hiukset leveänä kuin eloveena tytöllä. Aina hymyilemässä. Täydellinen vartalo, tosin jalat ehkä vähän pidemmät kuin ylävartalo.
Kiva!; sana jota ei voi liiaksi toistella tässä tekstissä.
Ei siis ihme, että seitteihin punoutuu hymy huulillaan.
" ... tapasi carlosin kanarian saarilla. Ilmeisesti suuri rakkaus. Oli ollut kuulema aika shokki vanhemmille, kun oli sillä tavalla ulos kaapista - yllättävästi" tyttö virnisti selittäessään.
" Ai he ovat..?" se nuori sanoi.
" Jep, aitoja homoja." tyttö nyökkäili päätään.
" Carlos ilmeisesti teki näitä samantapaisia hommia espaniassakin. Ainakin jotain sen tapaista hän on selittänyt minulle. Carlos on kova puhumaan."
" Ulkomaalaisethan ovat sitä aina. Mites muuten täällä tuo töiden valvonta," se nuori kysyi.
" Töitä riittää," tyttö hymyili," kuten taisi sulle jo sanoakin. Eivät katso kelloa ja tehdä voi minkä tykkää. Tunti hommina. Voi tulla tekemään milloin haluaa."
" Niinhän se mies taisi sanoa," se nuori sanoi takaisin.
He juttelivat niitä näitä.
" ... minulla on niin suuri kasa veliä ja siskoja, että on ihan hyvä olla suvusta erillään," tyttö kertoi.
" Minulla ei ole kunpakaan. Ei siskoja tai veliä," Se nuori kertoi.
" Ole onnellinen. Ei niistä ole kuin haittaa," tyttö nauroi.
Se nuori oli eri mieltä.
" En ole koskaan tavannut homoja ennen," se nuori kertoi. " Jotenkin tuntuu oudolta ajatella," se nuori lisäsi.
" Ennakkoluuloja? Homot ovat ihan mukavia ihmisiä," tyttö kertoi. " Olen tuntenut jonkusen. Niiden kanssa on aina mukava heittää juttuja."
"Ei, ei ennakkoluuloja," se nuori puristi päätään. " Ei ole kukaan koskaan tunnustanut minulle. Ovat kaapeissa niin hyvin."
" Suomesta on tulossa vapaampi maan," tyttö totesi.
" Niin," se nuori hymähti," Joku haukkui minua koulussa, peruskoulun loppupuolella ja vielä lukiossakin homoksi, Olen usein epäillyt, että se kaveri oli oikeasti homo."
" Oliko?
" Ei en tiedä. Pelkkä epäillys. Vahva epäilys."
" Mutta sinä et ole homo?"
Se nuori naurahti.
" En taida olla."
" Niin et näyttänytkään."
" Näkyykö se ulos?"
" Kyllä sen jotenkin tietää. Ainakin minusta."
" Ahaa. No en ole tätä ennen oikeasti tietänyt ketään homoa."
" Tai et katsele sillä silmällä. Luulen että tietäisit, jos katselisit oikeilla silmillä."
" Kai minä katson sitten tyttöjä," se nuori totesi.
Tyttö ei jatkanut keskustelua. He jatkoivat lehtien tunkemista pieniin astioihin; juurtumista, juurtumista.
Ilma kasvihuoneessa oli kostea ja mielyttävä, valot kivat.
Se nuori mietti, miksi ei ollut niin innostunut kasvihuonepuolen hommista.
Tyttö kertoi olleensa parturi ennen.
" Kyllästyin, että asiakkaat aina höpöttivät jonni joutavia ja niihin piti vastata. En minä ole niin suuri hölösyy. Itseasiassa monet asiakkaat olivat ihan raivostuttavia ja mietin että minä haluan homman jossa saa tehdä ihan yksin asioita juttelematta. Sitten lähdin yhden toisen tytön kanssa kaupunkille töihin," tyttö kertoi," Kannettiin kuule kahdestaan siellä isoja raivaussahoja."
Jotenkin siitä nuoresta oli omituista, että tyttö väitti pitävänsä hiljaisista hommista, kun jo lyhyessä ajassa oli selvinnyt, että hän vuosi suustaan sanoja mielellään ja paljon.
Aivan kun partureilla on tapana tehdä.
" Mutta halusit viljelypuolelle?"
" Tällainen homma on kivaa," tyttö sanoi tökkiessään uutta ryhmää lehtiä turpeeseen. Pekonioita oli tulossa.
Pekonioita oli tulossa paljon.
Juttua riitti.
Juttua riitti monena iltana.
Mutta oleellisen jäi siltä nuorelta ottamatta selvää.
Tyttö seurusteli vakavasti.
Se selvisi paljon paljon myöhemmin.
Se sekoitti pauloihin joutuneen elämää paljon.
Kerran näiden kahden olessa jossain paikallisessa räkälässä juttelemassa tyttö oli sanonut: " Me voitaisiin olla ystäviä, jotka käy silloin tällöin yhdessä paikoissa."
Se nuori oli idiootti.
Olisi pitänyt ottaa tarjous vastaan.
Olla ystävä.
Se nuori olisi saanut todella hyvän ystävän.
Idiootti.
Idiootti vielä kerran.
Miksi nuoret eivät vain tajua, että verkostuminen kannattaa aina. Tunteet eivät ole niin tärkeä asia. Menestyy niin paljon paremmin, jos vain uhohtaa koko tunne puolen elämästä.
Sen nuoren mielestä tunteista on vain haittaa.
Se nuori oli jo ymmärtänyt elämän tärkeimmän faktan.
Ehkä.
Kaikille ei ole tarjota elämässä samoja ratkaisuja. Joillekin sopii toisenlaiset.
Sille nuorelle oli vaikeata olla ystävä. Tai edes miettiä ajatusta.
Pauloihin kun joutuu, niin ystävyys ei onnistu.
Muta ei vain siksi.
Se nuori oli säikky kaiken kokemansa jälkeen.
Se nuori itki muistoilleen vieläkin iltaisin ollessaan yksin.
Ja se nuori oli usein yksin.
Miksi pitää olla niin kokematon tunteiden suhteen?
Sille nuorelle ei oltu koskaan annettu tilaisuutta oppia.
Sen pienen elämästä toipuminen oli ollut äärimmäisen raskasta.
Suorastaan kamala
Se tyttö oli ehkä viimeisiä kertoja, kun se nuori enää uskalsi joutua pauloihin.
Tai ei ihan vielä.
Kaksi epäonnistumista viivähti vielä sen nuoren tiellä ja sen jälkeen.
Ennen kuin aikuisuuden viitta kiedottiin selkään.
Ja minun tarinani on jo aivan toisenlainen.
Mutta muistna sitä tyttöä vieläkin, vaikka vuosia on kulunut. En mennyt joitakin aikoja sitten yhteistapaamiseen jossain kaukana - tytön takia.
En halunut nähdä häntä vuosienkaan jälkeen.
Niin vain oli parempi.
Olisin tuntenut itseni niin typeräksi.
Tuttu tarina?
Jos ei ollut, niin olet onnekas, kuka ikinä oletkaan.
Hymyile!
Muista, kun ystävyyttä tarjotaan...
Ota se vastaan!
Autossa
Olimme matkalla espaniaan pikkubussilla.
Minibussilla, johon mahtui kymmenen ihmistä.
Valkea.
Kaunis auto.
Tämä oli pieni välikphtaus saksan maisemissa, kun liikuimme jossain pikku tietä iltamyöhään.
Pieni välikohtaus muistui mieleeni, kun katselin lehtien otsakkeita.
"Suomalaiset juovat legendaarisia määriä ja ovat hiljaa."
Hollantilainen pitkä mies istui vieressä. Silmälasipäinen. Toi vähän mieleen Harry Potterin, jota oli venytetty sataan yhdeksänkymmenteen senttiin - paitsi silloin Harry Potter ei ollut edes vielä kirjoituspöydällä, kun tämä tapahtui.
Suomalaiset ovat hiljaa.
Hollantilainen mies sanoi minulle:" En halua, että istut vieressäni. Sinä et puhu mitään. Haluan jonkun jonka kanssa voi vetä liirun laarumia."
Hollantilainen halusi siilitukkaisen tytön vierelleen.
" Hän sentään osaa puhua."
Niin Siilitukkainen osasi puhua.
Olen vähän sitä mieltä, ettei puhumisongelma Hollantilaisen kanssa johtunut, etten olisi osannut puhua, vaan ettei meillä kahdella ollut yhteisiä kiinnostuksen kohteita.
Hän ei vain osannut puhua kanssani.
Minä en osannut puhua hänen kanssaan.
Siinä kaikki.
Vinkkaisin siilitukkaiselle tytölle.
Vilkaisimme toisiamme silmiin.
Vaihdoimme paikkoja.
Hollantilainen mies saattoi puhua lässyttäviä juttujaan.
Niin mielestäni Hollantilainen oli melkoinen lässyttäjä.
Hän oli selvästi tyytyväinen päästessään selittelemään jotain, mikä ei kiinnostanut juuri ketään.
Siilitukkainen osasi käsitellä häntä.
Siilitukkainen osasi käsitellä ketä vaan.
Suomalaisilla on vain toisellainen kulttuuri. Toisellaiset aiheet. Ja minä en ollut naispuolinen. Veikkaisin että kyseisellä asialla oli tuohon välikohtaukseen myös syy.
Suomalaiset eivät osaa puhua.
Muistan montakin jöröä miestä elämäni aikana, jotka eivät puhuneet juuri mitään. Mutta silti naiset - suomalaiset naiset juoksivat heidän perässään. Parhaiten muistan eräästä oppilaitoksesta peri suomalaisen jätkän, joka osasi heittää melkein vain röhinää. Mikkeliläinen. Ihan kiltti mies.
Hänellä oli opiskeluaikana naisia muille jakaa. Kävi useita luokan tyttöjä läpi.
Osasi ilmeisesti puhua naisten kanssa tai naiset eivät välittääneet osasiko puhua.
Ei aavistustakaan miten asia oli.
Muistan myös suomalaisia naisia, jotka olivat yhtä jöröjä. Huonoja puhumaan.
Oikeastaan.
Heitä on ihan yhtä paljon kuin miehiä.
Ja tunnustan että minulle on ollut yksi lysti ovatko nämä tällaiset tytöt osanneet puhua, kunhan ovat olleet mukavaa seuraa muuten.
Joten pientä totuutta lehtiartikkeleissa on.
Me olemme tottuneet hiljaisuuteen. Ehkä.
Itse en juo alkoholia lainkaan, mutta muistan miten vaikealta tuntuu, kun pöydässä kaikki kittaavat viinaa ja sitten kysyvät hämmästyneenä:" Etkö sinä juo?"
Ihan kuin se olisi ihme.
Niin kai se sitten on ihme - suomessa.
Ja venäjällä.
Luulen, että lehtiartikkelin kirjoittaja ei ole koskaan käynyt venäläisissä juontijuhlissa. Ovat aivan samanlaisia kuin suomalaiset.
Olen hiljainen suomalainen, Hollantilaisen mielestä. Ärsyttävän hiljainen.
Kellistän päätäni tätä kirjoittaessani. Rapsutan nenääni. Mittailen kattoa miettiessäni.
Olenko ylpeä?
Oikeastaan olen.
En puhu kuin lapsi.
En lässytä.
Olen mies.
Hymy!
=)
Minibussilla, johon mahtui kymmenen ihmistä.
Valkea.
Kaunis auto.
Tämä oli pieni välikphtaus saksan maisemissa, kun liikuimme jossain pikku tietä iltamyöhään.
Pieni välikohtaus muistui mieleeni, kun katselin lehtien otsakkeita.
"Suomalaiset juovat legendaarisia määriä ja ovat hiljaa."
Hollantilainen pitkä mies istui vieressä. Silmälasipäinen. Toi vähän mieleen Harry Potterin, jota oli venytetty sataan yhdeksänkymmenteen senttiin - paitsi silloin Harry Potter ei ollut edes vielä kirjoituspöydällä, kun tämä tapahtui.
Suomalaiset ovat hiljaa.
Hollantilainen mies sanoi minulle:" En halua, että istut vieressäni. Sinä et puhu mitään. Haluan jonkun jonka kanssa voi vetä liirun laarumia."
Hollantilainen halusi siilitukkaisen tytön vierelleen.
" Hän sentään osaa puhua."
Niin Siilitukkainen osasi puhua.
Olen vähän sitä mieltä, ettei puhumisongelma Hollantilaisen kanssa johtunut, etten olisi osannut puhua, vaan ettei meillä kahdella ollut yhteisiä kiinnostuksen kohteita.
Hän ei vain osannut puhua kanssani.
Minä en osannut puhua hänen kanssaan.
Siinä kaikki.
Vinkkaisin siilitukkaiselle tytölle.
Vilkaisimme toisiamme silmiin.
Vaihdoimme paikkoja.
Hollantilainen mies saattoi puhua lässyttäviä juttujaan.
Niin mielestäni Hollantilainen oli melkoinen lässyttäjä.
Hän oli selvästi tyytyväinen päästessään selittelemään jotain, mikä ei kiinnostanut juuri ketään.
Siilitukkainen osasi käsitellä häntä.
Siilitukkainen osasi käsitellä ketä vaan.
Suomalaisilla on vain toisellainen kulttuuri. Toisellaiset aiheet. Ja minä en ollut naispuolinen. Veikkaisin että kyseisellä asialla oli tuohon välikohtaukseen myös syy.
Suomalaiset eivät osaa puhua.
Muistan montakin jöröä miestä elämäni aikana, jotka eivät puhuneet juuri mitään. Mutta silti naiset - suomalaiset naiset juoksivat heidän perässään. Parhaiten muistan eräästä oppilaitoksesta peri suomalaisen jätkän, joka osasi heittää melkein vain röhinää. Mikkeliläinen. Ihan kiltti mies.
Hänellä oli opiskeluaikana naisia muille jakaa. Kävi useita luokan tyttöjä läpi.
Osasi ilmeisesti puhua naisten kanssa tai naiset eivät välittääneet osasiko puhua.
Ei aavistustakaan miten asia oli.
Muistan myös suomalaisia naisia, jotka olivat yhtä jöröjä. Huonoja puhumaan.
Oikeastaan.
Heitä on ihan yhtä paljon kuin miehiä.
Ja tunnustan että minulle on ollut yksi lysti ovatko nämä tällaiset tytöt osanneet puhua, kunhan ovat olleet mukavaa seuraa muuten.
Joten pientä totuutta lehtiartikkeleissa on.
Me olemme tottuneet hiljaisuuteen. Ehkä.
Itse en juo alkoholia lainkaan, mutta muistan miten vaikealta tuntuu, kun pöydässä kaikki kittaavat viinaa ja sitten kysyvät hämmästyneenä:" Etkö sinä juo?"
Ihan kuin se olisi ihme.
Niin kai se sitten on ihme - suomessa.
Ja venäjällä.
Luulen, että lehtiartikkelin kirjoittaja ei ole koskaan käynyt venäläisissä juontijuhlissa. Ovat aivan samanlaisia kuin suomalaiset.
Olen hiljainen suomalainen, Hollantilaisen mielestä. Ärsyttävän hiljainen.
Kellistän päätäni tätä kirjoittaessani. Rapsutan nenääni. Mittailen kattoa miettiessäni.
Olenko ylpeä?
Oikeastaan olen.
En puhu kuin lapsi.
En lässytä.
Olen mies.
Hymy!
=)
tiistai 28. tammikuuta 2014
Katseita
Maailmalla taas sitä samaa vanhaa.
Mielenosoituksia.
Tappeluita.
Vallanhalua.
Itsepäisyyttä.
Valta on outo asia.
Niin moni saa vallasta kiksejä.
Mutta kukaan ei koskaan tunnusta saavansa siitä kiksejä.
Kaikki valtaan pyrkivät selittävät haluavansa tehdä jotain ihmisten hyväksi.
Niin harva oikeasti tekee niin.
Niin moni oikeasti ajaa vain omaa ja muutamien tuttujensa asiaa.
Sana tuttu on joustava käsite. Tuttuja voi olla paljonkin.
Poikkeuksia on.
Gandhi oli poikkeus ja pari muuta, jotka historia tuntee.
Heillä oli ideologia.
He pitivät kiinni uskomuksistaan.
He eivät eronneet mitenkään muista. Heidän ideologiansa oli vain autta muita. Lukuisilla muilla on myös yhtä vahvoja ideologioita, jotka auttavat itseä.
Hitlerilläkin oli ideologia.
Kaikella on hyvä ja huono puoli.
Katson sotia; katson riitoja;katson ihmisten kaunaa toisiaan kohtaan; katson ideologeja.
Luoja.
Miksi emme tule sopuun toistemme kanssa.
Miksi meidän pitää alistaa muita ja uskoa, että vain omat ajatukseni ovat ne oikeat.
Kuunelkaa.
Ymmärtäkää.
Olkaa hyviä.
Ja...
valta.
Onko se niin mahtava.
Mitä se tuo enemmän?
Naisia?
Miehiä?
Seksuaalista nautintoa?
Rahaa jota voi tuhlata?
Onko aivan varma, että sillä kaikella on lopulta mitään merkitystä.
Epäilen vallan olevan vain sairaus, jota sairastaa lapsi, joka hokee:" Haluan enemmän enemmän enemmän..."
Olen tietenkin osittain väärässä, mutta en täysin.
Ette saa minua kiinni täysin väärässä olemisesta.
Sorge!
Mielenosoituksia.
Tappeluita.
Vallanhalua.
Itsepäisyyttä.
Valta on outo asia.
Niin moni saa vallasta kiksejä.
Mutta kukaan ei koskaan tunnusta saavansa siitä kiksejä.
Kaikki valtaan pyrkivät selittävät haluavansa tehdä jotain ihmisten hyväksi.
Niin harva oikeasti tekee niin.
Niin moni oikeasti ajaa vain omaa ja muutamien tuttujensa asiaa.
Sana tuttu on joustava käsite. Tuttuja voi olla paljonkin.
Poikkeuksia on.
Gandhi oli poikkeus ja pari muuta, jotka historia tuntee.
Heillä oli ideologia.
He pitivät kiinni uskomuksistaan.
He eivät eronneet mitenkään muista. Heidän ideologiansa oli vain autta muita. Lukuisilla muilla on myös yhtä vahvoja ideologioita, jotka auttavat itseä.
Hitlerilläkin oli ideologia.
Kaikella on hyvä ja huono puoli.
Katson sotia; katson riitoja;katson ihmisten kaunaa toisiaan kohtaan; katson ideologeja.
Luoja.
Miksi emme tule sopuun toistemme kanssa.
Miksi meidän pitää alistaa muita ja uskoa, että vain omat ajatukseni ovat ne oikeat.
Kuunelkaa.
Ymmärtäkää.
Olkaa hyviä.
Ja...
valta.
Onko se niin mahtava.
Mitä se tuo enemmän?
Naisia?
Miehiä?
Seksuaalista nautintoa?
Rahaa jota voi tuhlata?
Onko aivan varma, että sillä kaikella on lopulta mitään merkitystä.
Epäilen vallan olevan vain sairaus, jota sairastaa lapsi, joka hokee:" Haluan enemmän enemmän enemmän..."
Olen tietenkin osittain väärässä, mutta en täysin.
Ette saa minua kiinni täysin väärässä olemisesta.
Sorge!
Aidan vierellä
Norjassa.
Tunturilla.
Loppukesä.
Lämmintä.
Meitä oli pieni ryhmä siinä koolla. Olin ainoa suomalainen kuten aina ollessani muualla.
Kirkaan keltatukkainen Cameron Diaz tyylinen nainen piti puhetta. Kertoi tarinoita ja kysyi meiltä asioita.
Jonkinlaista valmeentautumista.
" Näytät väsyneeltä?" Cameron Diazin näköinen kysyi minulta.
" Vähän olenkin," vastasin.
" Miksi?"
" Kuhan vain olen. Tällaista sattuu. Se menee ohi pian," vastasin. En silloin vielä tiennyt, miksi minua toisinaan väsytti. Hyvä niin. Ihmisen on syytä olla onnellinen.
Toinen muistikuva tule pakosta mieleeni.
Cameron Diazin näköinen rahaa minut portaikkoon puhumaan.
Hän on vihainen.
" Miksi aina puhut sanojeni päälle?" hän katsoo minua hermostunut ilmi kasvoilla. Viha silmissään.
Ja minä.
Totta!
Alan itkemään.
" Olen yrittänyt lopettaa. Heti kun huomasin, että se kiusaa," selitin. Totta. Mutta miksi piti alkaa itkemään.
" No älä nyt," Cameron Diazin näköinen lohduttaa minua englanniksi. "Sattuu tuota."
Hänen ilmeensä on sulanut.
Hymyilee.
Muistan häntä kuitenkin mielummin näkynä siellä aidan vieressä. Suuri ja ihmeellinen nainen.
Hieno muistikuva.
Vuotta myöhemmin emme edes enää tervehtineet toisiamme.
Tosi pinnallinen tapaus.
Puhui aina selän takana.
Hymyili kauniisti, mutta hymyn takana saattoi olla piru.
" Minulla oli kerran poikakaveri, koti ja paikka johon saattoi mennä yöksi. Jotain oli kuitenkin väärin. Kaipasin vapautta ja elämää," hän kertoi itsestään.
Mietin myöhemmin toisinaan, että elämä ei ehkä halunnut niin pirullista naista luokseen ja oli ohjannut pois.
Poikakaverille kävi tuuria.
Minulla myös.
Luojan kiitos, että ei ole elämässäni enää!
Kaunis muisto kuitenkin
Cameron Diazin näköinen aidan vieressä.
Hymyilen.
Muistoja on hyvä olla.
Ja arvoituksia myös.
Minun elämässäni on paljon arvoituksia.
Niihin kannattaa tottua.
Tunturilla.
Loppukesä.
Lämmintä.
Meitä oli pieni ryhmä siinä koolla. Olin ainoa suomalainen kuten aina ollessani muualla.
Kirkaan keltatukkainen Cameron Diaz tyylinen nainen piti puhetta. Kertoi tarinoita ja kysyi meiltä asioita.
Jonkinlaista valmeentautumista.
" Näytät väsyneeltä?" Cameron Diazin näköinen kysyi minulta.
" Vähän olenkin," vastasin.
" Miksi?"
" Kuhan vain olen. Tällaista sattuu. Se menee ohi pian," vastasin. En silloin vielä tiennyt, miksi minua toisinaan väsytti. Hyvä niin. Ihmisen on syytä olla onnellinen.
Toinen muistikuva tule pakosta mieleeni.
Cameron Diazin näköinen rahaa minut portaikkoon puhumaan.
Hän on vihainen.
" Miksi aina puhut sanojeni päälle?" hän katsoo minua hermostunut ilmi kasvoilla. Viha silmissään.
Ja minä.
Totta!
Alan itkemään.
" Olen yrittänyt lopettaa. Heti kun huomasin, että se kiusaa," selitin. Totta. Mutta miksi piti alkaa itkemään.
" No älä nyt," Cameron Diazin näköinen lohduttaa minua englanniksi. "Sattuu tuota."
Hänen ilmeensä on sulanut.
Hymyilee.
Muistan häntä kuitenkin mielummin näkynä siellä aidan vieressä. Suuri ja ihmeellinen nainen.
Hieno muistikuva.
Vuotta myöhemmin emme edes enää tervehtineet toisiamme.
Tosi pinnallinen tapaus.
Puhui aina selän takana.
Hymyili kauniisti, mutta hymyn takana saattoi olla piru.
" Minulla oli kerran poikakaveri, koti ja paikka johon saattoi mennä yöksi. Jotain oli kuitenkin väärin. Kaipasin vapautta ja elämää," hän kertoi itsestään.
Mietin myöhemmin toisinaan, että elämä ei ehkä halunnut niin pirullista naista luokseen ja oli ohjannut pois.
Poikakaverille kävi tuuria.
Minulla myös.
Luojan kiitos, että ei ole elämässäni enää!
Kaunis muisto kuitenkin
Cameron Diazin näköinen aidan vieressä.
Hymyilen.
Muistoja on hyvä olla.
Ja arvoituksia myös.
Minun elämässäni on paljon arvoituksia.
Niihin kannattaa tottua.
Hevonen
Se nuori yritti oppia piirtää hevosta.
Yritys toisensa jälkeen epäonnistui.
Aina hevonen näytti törkeän huonolta.
Typerältä.
Kerran se nuori tapasi tytön; tytön jolle näytti viimeisintä sarjakuvakäsikirjoitusta;mukava pieni tyttö;
Miksi sen nuoren tytöt aina ovat pieniä ja somia?
Tämä tyttö luki käsikirjoituksen ja heitti arvostelunsa.
Oli lukenut jossain baarissa.
Ei ollut huolinut sitä nuorta mukaansa.
Se nuori mietti, miltä se neito oli baarissa näyttänyt.
Vaaleat lyhyet hiukset.
Silmälasit.
Pieni, 160 korkeintaan.
Sulava.
Varmaa olut lasi edessä.
Ei varma. Ei aavistustakaan käyttikö olutta. Niihin aikoihin se nuori ei tajunnut, että nuoret neidot eivät käytä olutta.
He käyttävä siideriä.
Se nuori ja neito seisoivat sen nuoren yksiössä; sen nuoren suuren piirustuspöydän äärellä.
Neito oli tuonut käsikirjoituksen mukanaan.
" Laitoin siihen jotain merkintöjä. Kohtia jotka voisivat olla toisella tavalla. Kuulakärkikynällä mutustin baarin pöydän äärellä."
PiirustuPöydällä oli yrityksiä piirtää hevosta.
Neito rakasti hevosia.
Oli ratsastanut pienestä pitäen.
" Ai, haluaisitko että opettaisin sua piirtämään hevosen," neito huudahti vastaukseksi,
" En tiedä. En taida osata opettaa. Olen huono opettaja."
Neidolla oli kynä käsissään ja hän hahmotteli siinä kirjoituspöydän äärellä hevosen hahmoa paperille.
" Anteeksi, innostun kuitenkin aina hevosista," neito sanoi piirettyään tovin siinä seisten.
" En oikeastaan tiedä, mitä elämältä haluan," neito oli selittänyt.
Se nuori ei enää tavannut neitoa.
Mietti toisinaan miksi?
Miksi ei vain soittanut ja pyytänyt tätä jonnekin.
Miksei tehnyt niin?
Ehkä lause, ettei tiedä mitä elämältä haluaa.
Ehkä koska ei ollut tullut mukaan hevosen piirtämiseen.
Ehkä koko sarjakuvapiirto ajatus oli silloin ollut typerä.
Vaikeata sanoa.
Taas yksi ohimennyt neito.
Vilaus vaan ja kadonnut taivaanrannan taa.
Aina voi muistella ja miettiä miksi?
Miksi?
Miksi pitää muistella, että miksi?
Koska kaduttaa?
Ei pidä miksitellä. Tällaiset tarinat voi vain kietaista sanojen läpi, miettiä, että noin kävi ja keskittyä nykyisyyteen.
Menneisyyttä ei saa takaisin.
Menneisyys on vain elokuvaa.
Enkä osaa vieläkään piirtää hevosta kunnolla.
Masentaa!
Siinä kaikki.
That's all folks!
Yritys toisensa jälkeen epäonnistui.
Aina hevonen näytti törkeän huonolta.
Typerältä.
Kerran se nuori tapasi tytön; tytön jolle näytti viimeisintä sarjakuvakäsikirjoitusta;mukava pieni tyttö;
Miksi sen nuoren tytöt aina ovat pieniä ja somia?
Tämä tyttö luki käsikirjoituksen ja heitti arvostelunsa.
Oli lukenut jossain baarissa.
Ei ollut huolinut sitä nuorta mukaansa.
Se nuori mietti, miltä se neito oli baarissa näyttänyt.
Vaaleat lyhyet hiukset.
Silmälasit.
Pieni, 160 korkeintaan.
Sulava.
Varmaa olut lasi edessä.
Ei varma. Ei aavistustakaan käyttikö olutta. Niihin aikoihin se nuori ei tajunnut, että nuoret neidot eivät käytä olutta.
He käyttävä siideriä.
Se nuori ja neito seisoivat sen nuoren yksiössä; sen nuoren suuren piirustuspöydän äärellä.
Neito oli tuonut käsikirjoituksen mukanaan.
" Laitoin siihen jotain merkintöjä. Kohtia jotka voisivat olla toisella tavalla. Kuulakärkikynällä mutustin baarin pöydän äärellä."
PiirustuPöydällä oli yrityksiä piirtää hevosta.
Neito rakasti hevosia.
Oli ratsastanut pienestä pitäen.
" Ai, haluaisitko että opettaisin sua piirtämään hevosen," neito huudahti vastaukseksi,
" En tiedä. En taida osata opettaa. Olen huono opettaja."
Neidolla oli kynä käsissään ja hän hahmotteli siinä kirjoituspöydän äärellä hevosen hahmoa paperille.
" Anteeksi, innostun kuitenkin aina hevosista," neito sanoi piirettyään tovin siinä seisten.
" En oikeastaan tiedä, mitä elämältä haluan," neito oli selittänyt.
Se nuori ei enää tavannut neitoa.
Mietti toisinaan miksi?
Miksi ei vain soittanut ja pyytänyt tätä jonnekin.
Miksei tehnyt niin?
Ehkä lause, ettei tiedä mitä elämältä haluaa.
Ehkä koska ei ollut tullut mukaan hevosen piirtämiseen.
Ehkä koko sarjakuvapiirto ajatus oli silloin ollut typerä.
Vaikeata sanoa.
Taas yksi ohimennyt neito.
Vilaus vaan ja kadonnut taivaanrannan taa.
Aina voi muistella ja miettiä miksi?
Miksi?
Miksi pitää muistella, että miksi?
Koska kaduttaa?
Ei pidä miksitellä. Tällaiset tarinat voi vain kietaista sanojen läpi, miettiä, että noin kävi ja keskittyä nykyisyyteen.
Menneisyyttä ei saa takaisin.
Menneisyys on vain elokuvaa.
Enkä osaa vieläkään piirtää hevosta kunnolla.
Masentaa!
Siinä kaikki.
That's all folks!
TarinaNo4 - neuvola
Eräs tarina. Toinen henkilö kuvitteelinen, mutta toinen... no nimen olen muuttanut. Kukaan ei tunnista häntä. Voisin yhtä hyvin sanoa, että kuvitteellinen.
Kristan jo tunnettekin, jos olette vähän lukeneet blogiani.
Mutta jos ette ole, mikä on todennäköisempää, niin hän on vain hahmo, jollaisia maailma on täynnä.
Neuvola.
Kesä. Tai syksy jo. Intiaanisyksy.
Krista oli saanut lapsensa.
Potra poika, joka kirkui melkein sairaalan lasit rikki syntyessään.
Kristan oma lapsi.
Yllättävä lapsi, mutta rakastettu.
Jöröttikin niin taivaallisesti.
Ei halunnut laittaa suuta hymyyn millään.
Pyöritti myös silmiään; pyöritti kuin aina olisi ollut televisiokameroiden edessä esittämässä jotain.
Huomiohakuinen.
Hyvä.
Äiti, kun ei ollut niin huomiohakuinen.
Neuvolan odotustila oli valkeaseinäinen. Seinillä erinlaisia neuvovia julisteita. Tausta äänenä lasten pölpötystä ja hoitajien pölpötystä.
Kahvikuppien kilinää.
Krista heilutti pikku Teuvoa sylissään ja istui toisen naisen vierellä, jolla oli soma tyttö; sellainen suurisilmäinen veijari, joka vielä murskaisi miesten sydänmiä.
Nämä kaksi äitiä olivat tavanneet edellisekerralla neuvolassa. Muutama tervehdys ja lasten vointien miettinen.
" Missä synnytit?"
" Oliko mukavaa henkilökuntaa sairaalassa?"
Ja muita vastaavia aiheita.
Krista hymyili tälle toiselle naiselle, Janna nimeltään.
" Miten tyttö on voinut?" hän kysyi.
Janna hymyili. Tumma tukkainen pari kymppinen nainen. Ihan siistin näköinen. Farkut. Kiva paita. Joku koru. Standardinainen. Ei sellainen lihava kasa kuin Krista oli.
Krista oli kade.
Ei kovin paljon.
Mutta silti ihan vähän. Ihan vähän. Ihan vähän vähän.
" Hyvin." Janna vastasi," Parina yönä on yhden aikaan vaatinut sitä sun tätä, mutta pirteyden merkki vain sellainen."
" niin ääntä näistä lähtee," Krista totesi, " Mites isä on ääneen suhtautunut?"
Janna katsoi hieman vaivautuneena.
" Isää ei ole," hän totesi.
" Minäkin olen yksinhuoltaja, mutta Kari haluaa auttaa vauvan kanssa silti. Mites lapsen isä suhtautui sinulla kun kerroit."
Janna heilutti päätään. Puristi huuliaan.
" En oikeasti tiedä kuka isä on," Janna sanoi.
" Et tiedä?" Krista totesi.
" Tai no," Janna sanoi," Ehdokkaita on niin monta, ettei ole vielä ehtinyt käymään kaikkia läpi," Janna hymyili.
" Ai jaa," Krista sanoi." No, se on vähän vaikeampaa. Kai."
" Onhan se." Janna asetti tyttönsä syliinsä." Mutta ajattelin kysellä, jos ehokkaat suostuisivat verikokeisiin. Ainakin ne, jotka haluaisivat tietää olevan isä. Tai jotain sellaista," Janna jatkoi. Hän ei katsonut Kristaa silmiin. Enemmänkin näytti puhuvan seinälle.
"No verikokeilla isyys selviää helposti," Krista sanoi ja mietti itsekin, miten hölmö lause oli. Kuhan nyt jotain sanoi.
" Niin," Janna sanoi. " Kaikki eivät suostu."
" Jos suostuvien joukosta sitten isä löytyy," Krista totesi yrittäen olla lohduttava.
" Toivotaan, sillä musta isä saisi vähän auttaa lapsen hyvinvoinnista. En ole nimittäin niin kamalan rikas. Ja lapselle pitää saada säädyllinen lapsuus," Janna kutkutti tyttönsä leukaa. Tämä alkoi hymyillä, levitti suutaan, silmiään ja sanoi:" Taa taa taa," sitten pikkuinen alkoi hakata äitinsä käsiä pikku riikkisillä kämmenillään.
" Suloinen tyttö," Krista sanoi," Tämä herra ei hymyile noin paljon. Isä on aika körmy, joten tästä tulee kai samanlainen."
" Ette sitten menneet yhteen isän kanssa?" Janna kysyi.
" Ei... Tämä oli ihan vahinko juttu." Krista selitti," Isä on kihloissakin nykyään."
Krista päätti avautua kanssa:" Ja tämä lapsi tuli niin yllätyksenä. Sain vasta viidennellä kuulla tietää, että olen raskaana. Minulla oli laihdutuskuuri menossa ja ihmettelin, miksi vatsa ei pienene ja paino ei tunnu putoavan." Krista naurahti. " Olihan se aika yllätys saada tietää miksi niin oli. Mutta ihan kiva yllätys." Nuorella naisella oli laaja hymy.
Hiljaisuus.
Oli Kristan vuoro mennä peremmälle.
" Koeta selvitä," pyöreä nainen sanoi," Nähdään vielä varmasti täällä. Onnea isän etsintään!"
" Kiitos," Janna sanoi.
Askeleet veivät Kristan ja lapsen pois toisen äidin luota.
Kristan jo tunnettekin, jos olette vähän lukeneet blogiani.
Mutta jos ette ole, mikä on todennäköisempää, niin hän on vain hahmo, jollaisia maailma on täynnä.
Neuvola.
Kesä. Tai syksy jo. Intiaanisyksy.
Krista oli saanut lapsensa.
Potra poika, joka kirkui melkein sairaalan lasit rikki syntyessään.
Kristan oma lapsi.
Yllättävä lapsi, mutta rakastettu.
Jöröttikin niin taivaallisesti.
Ei halunnut laittaa suuta hymyyn millään.
Pyöritti myös silmiään; pyöritti kuin aina olisi ollut televisiokameroiden edessä esittämässä jotain.
Huomiohakuinen.
Hyvä.
Äiti, kun ei ollut niin huomiohakuinen.
Neuvolan odotustila oli valkeaseinäinen. Seinillä erinlaisia neuvovia julisteita. Tausta äänenä lasten pölpötystä ja hoitajien pölpötystä.
Kahvikuppien kilinää.
Krista heilutti pikku Teuvoa sylissään ja istui toisen naisen vierellä, jolla oli soma tyttö; sellainen suurisilmäinen veijari, joka vielä murskaisi miesten sydänmiä.
Nämä kaksi äitiä olivat tavanneet edellisekerralla neuvolassa. Muutama tervehdys ja lasten vointien miettinen.
" Missä synnytit?"
" Oliko mukavaa henkilökuntaa sairaalassa?"
Ja muita vastaavia aiheita.
Krista hymyili tälle toiselle naiselle, Janna nimeltään.
" Miten tyttö on voinut?" hän kysyi.
Janna hymyili. Tumma tukkainen pari kymppinen nainen. Ihan siistin näköinen. Farkut. Kiva paita. Joku koru. Standardinainen. Ei sellainen lihava kasa kuin Krista oli.
Krista oli kade.
Ei kovin paljon.
Mutta silti ihan vähän. Ihan vähän. Ihan vähän vähän.
" Hyvin." Janna vastasi," Parina yönä on yhden aikaan vaatinut sitä sun tätä, mutta pirteyden merkki vain sellainen."
" niin ääntä näistä lähtee," Krista totesi, " Mites isä on ääneen suhtautunut?"
Janna katsoi hieman vaivautuneena.
" Isää ei ole," hän totesi.
" Minäkin olen yksinhuoltaja, mutta Kari haluaa auttaa vauvan kanssa silti. Mites lapsen isä suhtautui sinulla kun kerroit."
Janna heilutti päätään. Puristi huuliaan.
" En oikeasti tiedä kuka isä on," Janna sanoi.
" Et tiedä?" Krista totesi.
" Tai no," Janna sanoi," Ehdokkaita on niin monta, ettei ole vielä ehtinyt käymään kaikkia läpi," Janna hymyili.
" Ai jaa," Krista sanoi." No, se on vähän vaikeampaa. Kai."
" Onhan se." Janna asetti tyttönsä syliinsä." Mutta ajattelin kysellä, jos ehokkaat suostuisivat verikokeisiin. Ainakin ne, jotka haluaisivat tietää olevan isä. Tai jotain sellaista," Janna jatkoi. Hän ei katsonut Kristaa silmiin. Enemmänkin näytti puhuvan seinälle.
"No verikokeilla isyys selviää helposti," Krista sanoi ja mietti itsekin, miten hölmö lause oli. Kuhan nyt jotain sanoi.
" Niin," Janna sanoi. " Kaikki eivät suostu."
" Jos suostuvien joukosta sitten isä löytyy," Krista totesi yrittäen olla lohduttava.
" Toivotaan, sillä musta isä saisi vähän auttaa lapsen hyvinvoinnista. En ole nimittäin niin kamalan rikas. Ja lapselle pitää saada säädyllinen lapsuus," Janna kutkutti tyttönsä leukaa. Tämä alkoi hymyillä, levitti suutaan, silmiään ja sanoi:" Taa taa taa," sitten pikkuinen alkoi hakata äitinsä käsiä pikku riikkisillä kämmenillään.
" Suloinen tyttö," Krista sanoi," Tämä herra ei hymyile noin paljon. Isä on aika körmy, joten tästä tulee kai samanlainen."
" Ette sitten menneet yhteen isän kanssa?" Janna kysyi.
" Ei... Tämä oli ihan vahinko juttu." Krista selitti," Isä on kihloissakin nykyään."
Krista päätti avautua kanssa:" Ja tämä lapsi tuli niin yllätyksenä. Sain vasta viidennellä kuulla tietää, että olen raskaana. Minulla oli laihdutuskuuri menossa ja ihmettelin, miksi vatsa ei pienene ja paino ei tunnu putoavan." Krista naurahti. " Olihan se aika yllätys saada tietää miksi niin oli. Mutta ihan kiva yllätys." Nuorella naisella oli laaja hymy.
Hiljaisuus.
Oli Kristan vuoro mennä peremmälle.
" Koeta selvitä," pyöreä nainen sanoi," Nähdään vielä varmasti täällä. Onnea isän etsintään!"
" Kiitos," Janna sanoi.
Askeleet veivät Kristan ja lapsen pois toisen äidin luota.
maanantai 27. tammikuuta 2014
Lobbaajien aamu
Televisio.
Hei, minulla on televisio auki.
Katson televisiota harvoin, koska tekemistä on elämässä muutakin; koska minua on alkanut pitkästyttämään niin monet nykyiset sarjat ja ohjelmat.
Kaupalittomat kanavat ovat tylsiä.
Kaupalliset kanavat toistavat samaa.
Tänään kuitenkin televisioni on auki.
Huomenta Suomen uudet vaatteet.
Ihan vain mielenkiinnosta.
Lobbaajia, jotka yrittävät vetää naruja omiin käsiinsä.
Tuijotan erään entisen ammattiyhdistypomon lobbaajaa.
Mietin.
Johtaja, joka ei puhu alaiselleen.
Mietin.
Onko hyvä johtaja oikeasti, jos ei kykene hoitamaan konfliktia työpaikallaan.
Tiedättekö mikä on hyvän johtajan yksi määritelmä.
Se löytyy kaikista johtajuuden oppikirjoista, joita olen päntännyt monia päähäni.
"Hyvä johtaja ratkaisee alaistensa välisiä konfliteja"
Lainaus on muististani, mutta kyllä menkään ja tutkikaa kirjoja.
Tuo on hyvän johtajan yksi ominaisuuspiirre.
Ei-puhevälejä.
Elämäni aikan olen muutaman kerran ollut tilanteessa, jossa minulla ei ole ollut puheväliä.
Tyttöjä, joihin olen ihastunut.
Tyttöjä, joihin olen olut kovasti rakastunut.
Niin rakastunut, että minun on pitänyt olla heistä sivulla ja jättää puhumatta.
Tilanteet eivät ole olleet minun tai heidän kannalta hyviä.
Kukaan ei ole koskaan niitä ratkaissut. Tilanteet on vain annettu olla. Kaikki ovat kärsineet.
Koulu.
Yhdeksän vuoden ajan kukaan ei tullut pihalla viettämään aikaa kanssani.
Ei koskaan.
Yksinäisyys on järkyttävä juttu. Kenenkään ei pitäisi olla yksin 'työpaikallaan'
Koulussani minulle sanottiin usein, että koulu on koululaisen työpaikka. Koulussa kiusaamien on kuitenkin sallittua.
"Eläköön kiusaajat"
Muistikuva ulkomailta.
Hollantilainen tyttö.
Olen hieman ihastumassa tyttöön.
Taas sama efekti.
Haluan välttää tyttöä.
Mutta nyt tilanne ei pääsekkään käsistä:" Ota itsestäsi kiinni. Hiljaisuudesta ei ole mihinkään."
Sanat täsmälleen oikein ja oikealla hetkellä. Me kaksi tulimme sen jälkeen hyvin toimeen.
Ihan ystävä tasolla.
Eli....
Mitä tästä ymmärrämme.
Jos asialle tekee jotain, niin ongelmia ei pääse syntymään. Se että ei tee mitään on aina aktiivinen valinta.
Olen sitä mieltä, että ammattiyhdistysjohtajan lakimies oli lobbaaja, joka yritti rakentaa imagoa huonon johtajan ympärille.
Luoda sumuverhoa.
Yrittää tehdä hänestä vain yhtä työntekijää, joka on työssä nimettömässä paikassa; ihmistä jolla ei ollut valtaa.
Mutta samalla lakimies tunnustaa, että johtaja oli kyvytön johtaja.
Miksi tällainen mies oli johtajana.
Jos ei halua ottaa vastuuta teoistaan on pikku lapsi.
Pikku lapsien ei pitäisi päästä johtajan pallille.
Pikku lapsienkin on otettava vastuu teoistaan.
Toivottavasti hovioikeus on ankarampi.
Ja toivottavasti ohjelmassa pyörinyt nuori toimittaja oppii juontamista.
Nössö.
Sana nössö tuli mieleeni.
Mutta ehkä mainoskanavan linja on olla nössö, jolloin tyttö tietenkin teki vain työtään.
Kyllä.
Tämä oli mielipide aamun tunteina, ennen töihin lähtemistä.
Joitakin päättömiä ajatuksia - ajatuksia miten maailma joskus yrittää olla reilu, mutta reiluus yritetään kääntää epäreiluudeksi.
Imagorakentamista.
Kannattaa muistaa.
Jotkut ovat taitavia siinä.
Hei, minulla on televisio auki.
Katson televisiota harvoin, koska tekemistä on elämässä muutakin; koska minua on alkanut pitkästyttämään niin monet nykyiset sarjat ja ohjelmat.
Kaupalittomat kanavat ovat tylsiä.
Kaupalliset kanavat toistavat samaa.
Tänään kuitenkin televisioni on auki.
Huomenta Suomen uudet vaatteet.
Ihan vain mielenkiinnosta.
Lobbaajia, jotka yrittävät vetää naruja omiin käsiinsä.
Tuijotan erään entisen ammattiyhdistypomon lobbaajaa.
Mietin.
Johtaja, joka ei puhu alaiselleen.
Mietin.
Onko hyvä johtaja oikeasti, jos ei kykene hoitamaan konfliktia työpaikallaan.
Tiedättekö mikä on hyvän johtajan yksi määritelmä.
Se löytyy kaikista johtajuuden oppikirjoista, joita olen päntännyt monia päähäni.
"Hyvä johtaja ratkaisee alaistensa välisiä konfliteja"
Lainaus on muististani, mutta kyllä menkään ja tutkikaa kirjoja.
Tuo on hyvän johtajan yksi ominaisuuspiirre.
Ei-puhevälejä.
Elämäni aikan olen muutaman kerran ollut tilanteessa, jossa minulla ei ole ollut puheväliä.
Tyttöjä, joihin olen ihastunut.
Tyttöjä, joihin olen olut kovasti rakastunut.
Niin rakastunut, että minun on pitänyt olla heistä sivulla ja jättää puhumatta.
Tilanteet eivät ole olleet minun tai heidän kannalta hyviä.
Kukaan ei ole koskaan niitä ratkaissut. Tilanteet on vain annettu olla. Kaikki ovat kärsineet.
Koulu.
Yhdeksän vuoden ajan kukaan ei tullut pihalla viettämään aikaa kanssani.
Ei koskaan.
Yksinäisyys on järkyttävä juttu. Kenenkään ei pitäisi olla yksin 'työpaikallaan'
Koulussani minulle sanottiin usein, että koulu on koululaisen työpaikka. Koulussa kiusaamien on kuitenkin sallittua.
"Eläköön kiusaajat"
Muistikuva ulkomailta.
Hollantilainen tyttö.
Olen hieman ihastumassa tyttöön.
Taas sama efekti.
Haluan välttää tyttöä.
Mutta nyt tilanne ei pääsekkään käsistä:" Ota itsestäsi kiinni. Hiljaisuudesta ei ole mihinkään."
Sanat täsmälleen oikein ja oikealla hetkellä. Me kaksi tulimme sen jälkeen hyvin toimeen.
Ihan ystävä tasolla.
Eli....
Mitä tästä ymmärrämme.
Jos asialle tekee jotain, niin ongelmia ei pääse syntymään. Se että ei tee mitään on aina aktiivinen valinta.
Olen sitä mieltä, että ammattiyhdistysjohtajan lakimies oli lobbaaja, joka yritti rakentaa imagoa huonon johtajan ympärille.
Luoda sumuverhoa.
Yrittää tehdä hänestä vain yhtä työntekijää, joka on työssä nimettömässä paikassa; ihmistä jolla ei ollut valtaa.
Mutta samalla lakimies tunnustaa, että johtaja oli kyvytön johtaja.
Miksi tällainen mies oli johtajana.
Jos ei halua ottaa vastuuta teoistaan on pikku lapsi.
Pikku lapsien ei pitäisi päästä johtajan pallille.
Pikku lapsienkin on otettava vastuu teoistaan.
Toivottavasti hovioikeus on ankarampi.
Ja toivottavasti ohjelmassa pyörinyt nuori toimittaja oppii juontamista.
Nössö.
Sana nössö tuli mieleeni.
Mutta ehkä mainoskanavan linja on olla nössö, jolloin tyttö tietenkin teki vain työtään.
Kyllä.
Tämä oli mielipide aamun tunteina, ennen töihin lähtemistä.
Joitakin päättömiä ajatuksia - ajatuksia miten maailma joskus yrittää olla reilu, mutta reiluus yritetään kääntää epäreiluudeksi.
Imagorakentamista.
Kannattaa muistaa.
Jotkut ovat taitavia siinä.
Karjalankarhukoira
Se pieni pelkäsi kamalasti koiria.
Varsinkin kun iso susikoira laittoi etutassunsa olkapäille ja läähätti kasvoja vasten.
Se pieni jäykistyi pelosta ja yritti tankata itselleen.
" Ole rauhallinen... Ole rauhallinen, ne ovat ihan kilttejä."
Se pieni vaihtoi katua, kun näki koiran ja ulkoiluttajan tulevan samalla puolella vastaan.
Se pieni oli pelokas olento.
Mutta erään tädin luona oli söötti ja karvainen karjalan karhukoira.
Sen nimeä on vaikea enää muistaa.
Sitä sai rapsuttaa.
Se koira piti siitä. Ja pieni...
Niin pieni piti hämmästykseen juuri sen koiran rapsuttamisesta.
Se pieni ei pelännyt yhtään.
Se pieni rakasti sitä koiraa.
Miksi juuri se koira oli niin kiva?
Se pieni ei tienny.
Kaikki muut aiheuttivat pakokauhua.
Surullista oli, että eräs ystävyyssuhde päättyi, kun kaveri sai lahjaksi seeferin.
Se koira haukkui armottomasti sille pienelle.
Seisoi edessä ja haukkui.
Se pieni pelkäsi.
Ja äitikin oli koirille allerginen, joten siinä se.
Erään ystävyyden loppu.
Mutta ystävyys karjalankarhukoiraan ei kadonnut.
Kun koira aikoinaan saavutti autuaammat metsästysmaat, se nuori ikävöi sitä.
Onneksi koirasta oli monta kuvaa hyllyillä.
Kuvat ovat muistoja varten.
Yksi koira, jota se pieni halusi muistaa.
Ainakin yksi.
Ajatukset nousivat mieleeni katsoessan ohjelmaa pahoista koirista - sellaisista, jotka voivat käydä ihmisen kimppuun; katoessani kuvia lapsesta, jonka koira oli raadellut; miettiessäni olivatko pelkoni pienenä aiheellisia.
Pelkään yhä koiria. En kaikkia. Mutta osa koirista herättää suhtautumista.
Tosin.
Afriikan mailla kävelin kerran villien kaupunkikoirien majapaikan ohi. Koirat alkoivat kirkua ja haukkua.
Ne olivat koiria, joita Anna pelkäsi. Yksi niistä oli tullut ja purrut.
Katsoin koiria.
Huusin:" Olkaa hiljaa!"
Katson vihaisesti.
Koirat alkoivat vikisemään ja vaikenivat.
Ne menivät piiloon.
Koko lauma.
Sen jälkeen kaikki kulkivat kanssani niiden koirien ohi. Koskaan ei tullut minkäänlaisia ongelmia.
Olin hämmästynyt.
Olisiko se pieni kyennyt tähän. Vaikeata sanoa. Se pieni ei koskaan yrittänyt.
Varsinkin kun iso susikoira laittoi etutassunsa olkapäille ja läähätti kasvoja vasten.
Se pieni jäykistyi pelosta ja yritti tankata itselleen.
" Ole rauhallinen... Ole rauhallinen, ne ovat ihan kilttejä."
Se pieni vaihtoi katua, kun näki koiran ja ulkoiluttajan tulevan samalla puolella vastaan.
Se pieni oli pelokas olento.
Mutta erään tädin luona oli söötti ja karvainen karjalan karhukoira.
Sen nimeä on vaikea enää muistaa.
Sitä sai rapsuttaa.
Se koira piti siitä. Ja pieni...
Niin pieni piti hämmästykseen juuri sen koiran rapsuttamisesta.
Se pieni ei pelännyt yhtään.
Se pieni rakasti sitä koiraa.
Miksi juuri se koira oli niin kiva?
Se pieni ei tienny.
Kaikki muut aiheuttivat pakokauhua.
Surullista oli, että eräs ystävyyssuhde päättyi, kun kaveri sai lahjaksi seeferin.
Se koira haukkui armottomasti sille pienelle.
Seisoi edessä ja haukkui.
Se pieni pelkäsi.
Ja äitikin oli koirille allerginen, joten siinä se.
Erään ystävyyden loppu.
Mutta ystävyys karjalankarhukoiraan ei kadonnut.
Kun koira aikoinaan saavutti autuaammat metsästysmaat, se nuori ikävöi sitä.
Onneksi koirasta oli monta kuvaa hyllyillä.
Kuvat ovat muistoja varten.
Yksi koira, jota se pieni halusi muistaa.
Ainakin yksi.
Ajatukset nousivat mieleeni katsoessan ohjelmaa pahoista koirista - sellaisista, jotka voivat käydä ihmisen kimppuun; katoessani kuvia lapsesta, jonka koira oli raadellut; miettiessäni olivatko pelkoni pienenä aiheellisia.
Pelkään yhä koiria. En kaikkia. Mutta osa koirista herättää suhtautumista.
Tosin.
Afriikan mailla kävelin kerran villien kaupunkikoirien majapaikan ohi. Koirat alkoivat kirkua ja haukkua.
Ne olivat koiria, joita Anna pelkäsi. Yksi niistä oli tullut ja purrut.
Katsoin koiria.
Huusin:" Olkaa hiljaa!"
Katson vihaisesti.
Koirat alkoivat vikisemään ja vaikenivat.
Ne menivät piiloon.
Koko lauma.
Sen jälkeen kaikki kulkivat kanssani niiden koirien ohi. Koskaan ei tullut minkäänlaisia ongelmia.
Olin hämmästynyt.
Olisiko se pieni kyennyt tähän. Vaikeata sanoa. Se pieni ei koskaan yrittänyt.
Linja-autossa
Linja-auto.
Tai ei ehkä niinkään.
Se oli kuorma-auto, jonka päällä oli kuomu.
Auto oli matkalla kaupunkiin ja olin sen mukana.
Afriikan taivaan alla.
Olin ainoa mies autossa. Kaikki muut olivat mustaihoisia naisia.
Nuoria ja vanhoja naisia.
Heillä oli erilaisia kantamuksia, kuten kanoja häkissä, jauhosäkkejä ja jotain epämääräisiä kantamuksia.
He puhuivat kovasti paikalliskielellä keskenään, ja minä yritin olla äännettömästi jossain nurkassa.
Yksi varmaan kolmikymppinen nainen innostui puhumaan kanssani.
Kysyi puhunko englantia.
Sanoin puhuvani.
" Oletko vapaa mies?" nainen kysyi suoraan.
Sanoin olevani.
" Missään ei ole lapsia ja vaimoa?"
" ei ole," sanoin," Olen kaukana kotoa."
" Höh," nainen sanoi." Nuoren miehen ei ole hyvä olla ilman naista."
" Tässäkin on monta naista, jolle mies kelpaisi," nainen hymyili ja viittasi joukkoon, joka istui ympärilläni.
Aloin tuntea itseni hieman vaivautuneeksi.
Valkoinen mies mustien naisten keskellä.
Eräs organisaation mies oli sanonut:" Valkeat voivat ottaa täällä kenet haluavat. He haluavat paremmat olot ja me valkeat tarjoamme varman tien eurooppaan. Älkää tippuko siihen ansaan. Olkaa varovaisia."
Yksi monista varoituksista tässä maassa.
Nyökyttelin vain päätäni vastaukseksi ja hymyilin.
" Sinun pitäisi tutustua," nainen jatkoi," Oletko jäämässä kaupunkiin?"
" Muutamaksi päiväksi," kerroin.
" Siinä ajassa ehtii hyvin tutustua." hän jatkoi.
" Minulla on aika kiire. Töitä. Mutta joskus toinen kerta ehkä," yritin olla kamalan diplomaattinen.
Jutelimme vielä jotain, mutta pidin kiirettä, kun poistuin linja-autosta.
Mieskin voi joutua tehokkaan isku-yrityksen kohteeksi.
Eikä tämä kerta ollut afriikan auringon alla edes ainoa.
Tarinoita, joita voi sitten katua myöhemmin, kun ei antanut vain tilanteen viedä.
Toisaalta.
Olisin voinut löytää itseni nopeasti veitsi vatsassa maantienojasta.
Varovaisuus kannatti niillä mailla.
Tai ei ehkä niinkään.
Se oli kuorma-auto, jonka päällä oli kuomu.
Auto oli matkalla kaupunkiin ja olin sen mukana.
Afriikan taivaan alla.
Olin ainoa mies autossa. Kaikki muut olivat mustaihoisia naisia.
Nuoria ja vanhoja naisia.
Heillä oli erilaisia kantamuksia, kuten kanoja häkissä, jauhosäkkejä ja jotain epämääräisiä kantamuksia.
He puhuivat kovasti paikalliskielellä keskenään, ja minä yritin olla äännettömästi jossain nurkassa.
Yksi varmaan kolmikymppinen nainen innostui puhumaan kanssani.
Kysyi puhunko englantia.
Sanoin puhuvani.
" Oletko vapaa mies?" nainen kysyi suoraan.
Sanoin olevani.
" Missään ei ole lapsia ja vaimoa?"
" ei ole," sanoin," Olen kaukana kotoa."
" Höh," nainen sanoi." Nuoren miehen ei ole hyvä olla ilman naista."
" Tässäkin on monta naista, jolle mies kelpaisi," nainen hymyili ja viittasi joukkoon, joka istui ympärilläni.
Aloin tuntea itseni hieman vaivautuneeksi.
Valkoinen mies mustien naisten keskellä.
Eräs organisaation mies oli sanonut:" Valkeat voivat ottaa täällä kenet haluavat. He haluavat paremmat olot ja me valkeat tarjoamme varman tien eurooppaan. Älkää tippuko siihen ansaan. Olkaa varovaisia."
Yksi monista varoituksista tässä maassa.
Nyökyttelin vain päätäni vastaukseksi ja hymyilin.
" Sinun pitäisi tutustua," nainen jatkoi," Oletko jäämässä kaupunkiin?"
" Muutamaksi päiväksi," kerroin.
" Siinä ajassa ehtii hyvin tutustua." hän jatkoi.
" Minulla on aika kiire. Töitä. Mutta joskus toinen kerta ehkä," yritin olla kamalan diplomaattinen.
Jutelimme vielä jotain, mutta pidin kiirettä, kun poistuin linja-autosta.
Mieskin voi joutua tehokkaan isku-yrityksen kohteeksi.
Eikä tämä kerta ollut afriikan auringon alla edes ainoa.
Tarinoita, joita voi sitten katua myöhemmin, kun ei antanut vain tilanteen viedä.
Toisaalta.
Olisin voinut löytää itseni nopeasti veitsi vatsassa maantienojasta.
Varovaisuus kannatti niillä mailla.
Karmeat treffit
Se nuori oli vastannut kirjeenvaihto ilmoitukseen.
Ihan mukavan tuntuinen tyttö oli vastannut takaisin ja numeroita oli vaihdettu.
Tyttö asui vielä lähelläkin.
Se nuori kutsui tytön yksiöön luokseen puhumaan.
Kaikki sujui tähän pisteeseen hyvin.
Ovella se nuori kysyi likalta:" Hermostuttaako?"
" Joo," tyttö vastasi särisevällä äänellä.
Mentiin istumaan sen nuoren sohvalle, sen pienen yksiön seinän viereen.
Se nuori yritti jutella.
Tyttö ei vastannut mitenkään. Oli vain hiljaa.
Todella kiusallisen tuntuista.
Suorastaan raastavaa.
Tyttö vain oli.
Oli kuin häntä ei olisi olemassakaan.
Oliko siinä nuoressa jotain vikaa.
Aika kiisi ohi. Se nuori ei ollut varma kuinka kauan mahdotonta tilannetta kesti.
Liian kauan.
Sitten tyttö lähti.
Vilkaisi tulppaanitaulua sen nuoren seinällä ja poistui.
Sille nuorelle ei koskaan selvinnyt, mikä oli vialla.
Elämä kätkee salaisuuksia usein alleen. Aivan liian usein.
Karmeimat tapahtumat muistaa ikuisuuteen.
Juuri sellaiset, jotka ehdottomasti haluaisi unohtaa ainiaaksi.
Ihan mukavan tuntuinen tyttö oli vastannut takaisin ja numeroita oli vaihdettu.
Tyttö asui vielä lähelläkin.
Se nuori kutsui tytön yksiöön luokseen puhumaan.
Kaikki sujui tähän pisteeseen hyvin.
Ovella se nuori kysyi likalta:" Hermostuttaako?"
" Joo," tyttö vastasi särisevällä äänellä.
Mentiin istumaan sen nuoren sohvalle, sen pienen yksiön seinän viereen.
Se nuori yritti jutella.
Tyttö ei vastannut mitenkään. Oli vain hiljaa.
Todella kiusallisen tuntuista.
Suorastaan raastavaa.
Tyttö vain oli.
Oli kuin häntä ei olisi olemassakaan.
Oliko siinä nuoressa jotain vikaa.
Aika kiisi ohi. Se nuori ei ollut varma kuinka kauan mahdotonta tilannetta kesti.
Liian kauan.
Sitten tyttö lähti.
Vilkaisi tulppaanitaulua sen nuoren seinällä ja poistui.
Sille nuorelle ei koskaan selvinnyt, mikä oli vialla.
Elämä kätkee salaisuuksia usein alleen. Aivan liian usein.
Karmeimat tapahtumat muistaa ikuisuuteen.
Juuri sellaiset, jotka ehdottomasti haluaisi unohtaa ainiaaksi.
rekkakuski
Liftausretki siilitukaisen ruotsalaistytön kanssa jatkuu. Olimme sateisena päivänä liikkellä jossain jumalan selän takana.
Rekka.
Suomalaisrekka.
Oli matkalla samaan suuntaan kuin mekin. Voisi viedä minut paikkaan, jossa viettäisin viikon ja siilitukkaisen paikkaan, jossa hän viettäisi viikon. Viikon jälkeen tapaisimme taas ja jatkaisimme matkaa.
Rekkakuski oli ymerä mies.
Harvasanainen.
Puhui suomea minulle.
Minä tulkkasin jotain tytölle. Oleellista.
" Minua sitten aina ihmetyttää, miksi joillakin on niin kova kiire," oli rekkakuskin yksi lyhyt aihe. Hän viittasi henkilöautoihin, jotka syöksyivät kuin salama rekan ohi.
" Niin. Jotkut uskovat, että kiire auttaa," muistan todenneeni.
Vähän juttua.
En enää muista mitä.
Jäin pois omassa pisteessäni ja rekkakuski vei tytön mukanaan.
Meni viikko.
Olimme taas siilitukan kanssa tien päällä.
" Kun olit poistunut autosta, niin rekkasetä muuttui tosi puheliaaksi," siilitukka selitti.
Hän hymyili minulle.
" Oli kuulema luullut sinuakin tien päällä tytöksi." siilitukka nauroi," Olit esimmäinen mies, joka oli päässyt hänen kyytiinsä."
Mietin mikä minussa oli tehnyt naisen näköisen.
Ehkä hupputakkini ja hoikka olemukseni.
Tai sitten vain sade ja sillitukkainen huutomerkki vierelläni.
" Vei minut oikein kahville yhdessä paikassa," siilitukka selitti. " Aikamoinen tarinaseppo."
Rekkamiehet ovat sellaisia.
Mies oli vähän yrittänyt iskeäkin siilitukkaa.
" En vain ole niin helppo tapaus," siilitukka virnisti minulle.
Oli ainakin tienpäällä puhuttavaa odottaessani siilitukan kanssa kyytiä.
Olimme kummatkin hyvällä tuulella.
Rekka.
Suomalaisrekka.
Oli matkalla samaan suuntaan kuin mekin. Voisi viedä minut paikkaan, jossa viettäisin viikon ja siilitukkaisen paikkaan, jossa hän viettäisi viikon. Viikon jälkeen tapaisimme taas ja jatkaisimme matkaa.
Rekkakuski oli ymerä mies.
Harvasanainen.
Puhui suomea minulle.
Minä tulkkasin jotain tytölle. Oleellista.
" Minua sitten aina ihmetyttää, miksi joillakin on niin kova kiire," oli rekkakuskin yksi lyhyt aihe. Hän viittasi henkilöautoihin, jotka syöksyivät kuin salama rekan ohi.
" Niin. Jotkut uskovat, että kiire auttaa," muistan todenneeni.
Vähän juttua.
En enää muista mitä.
Jäin pois omassa pisteessäni ja rekkakuski vei tytön mukanaan.
Meni viikko.
Olimme taas siilitukan kanssa tien päällä.
" Kun olit poistunut autosta, niin rekkasetä muuttui tosi puheliaaksi," siilitukka selitti.
Hän hymyili minulle.
" Oli kuulema luullut sinuakin tien päällä tytöksi." siilitukka nauroi," Olit esimmäinen mies, joka oli päässyt hänen kyytiinsä."
Mietin mikä minussa oli tehnyt naisen näköisen.
Ehkä hupputakkini ja hoikka olemukseni.
Tai sitten vain sade ja sillitukkainen huutomerkki vierelläni.
" Vei minut oikein kahville yhdessä paikassa," siilitukka selitti. " Aikamoinen tarinaseppo."
Rekkamiehet ovat sellaisia.
Mies oli vähän yrittänyt iskeäkin siilitukkaa.
" En vain ole niin helppo tapaus," siilitukka virnisti minulle.
Oli ainakin tienpäällä puhuttavaa odottaessani siilitukan kanssa kyytiä.
Olimme kummatkin hyvällä tuulella.
sunnuntai 26. tammikuuta 2014
Vihreä sähkö
Pysähdyn junan asemalaiturilla katsomaan vr:n mainosta.
Oikein pysähdyn ja luen sen tarkkaan.
Vr lupaa junien käyttävän päästöntä ja uudistuvaa sähköä melkein kaikissa junissaan,
90%
Mietin.
Tuumin.
Mielikuva.
Tietyltä katsontakannalta suoranainen vale.
Junat käyttävät tietenkin sähköä mistä se tulee. Ei ole olemassa mitään suurta poolia, jossa olisi varastossa päästöntä ja uudistuvista lähteistä tulevaa sähköä suoraan juniin.
Juniin ei myöskään ole suoraa linjaa mihinkään erilliseen voimalaan, joka täyttäisi ehdot.
Kyllä sähkö tulee aivan fingridin linjoja pitkin.
Korjatkaa toki, jos olen väärässä. uskon kuitenkin, että näin talvipakkasilla VR:n junat saatavat saada sähkönsä hyvin epämääräisistä lähteistä venäjän rajan tuolta puolelta.
Mietin.
Mielikuva tarkoittaa tietenkin, että VR suuntaa rahaa uudistuvia energiamuotoja tuottaviin voimaloihin. Tai ainakin uskoo tekevänsä niin. Viime kädessä on tuottajan tahto, mihin VR:ltä tuleva raha oikeasti menee. Missä on se suuri kirja, josta voi nähdä mihin juuri VR:n junien rahat kohdistettiin.
Luulen että tuon kirjan löytäminen voi olla vaikeaa.
Meille annetaan mielikuvia.
Mielikuvat kertovat, että energia tulee suuria putkia pitkin juuri tietynlaisesta lähteestä kotiovelle.
Joskus kauan sitten oli tarina - lehtijuttu.
Vanha mummo nousi katsomaan lapun valoa ja kysyi:" Minkä väristä valoa tulee atomivoimalasta."
Lehtijutussa mummolle kerrottiin, miten atomivoimalan valo erottuu muiden voimaloiden valosta.
Tämä lehtijuttu julkaistiin aprillipäivänä. Jotkut uskoivat siihen ja jotkut nauravat.
Kukaan ei kuitenkaan tunnu nauravan väitteelle, että sähkö tulee paikkaan A paikasta B.
Olemmeko turtuneita miettimään, vai välitämmekö lainkaan vai kamalinta: Uskommeko moiset väitteet?
Mielikuvat ovat outoja juttuja.
Niillä on luotu valheita ennenkin.
Oikein pysähdyn ja luen sen tarkkaan.
Vr lupaa junien käyttävän päästöntä ja uudistuvaa sähköä melkein kaikissa junissaan,
90%
Mietin.
Tuumin.
Mielikuva.
Tietyltä katsontakannalta suoranainen vale.
Junat käyttävät tietenkin sähköä mistä se tulee. Ei ole olemassa mitään suurta poolia, jossa olisi varastossa päästöntä ja uudistuvista lähteistä tulevaa sähköä suoraan juniin.
Juniin ei myöskään ole suoraa linjaa mihinkään erilliseen voimalaan, joka täyttäisi ehdot.
Kyllä sähkö tulee aivan fingridin linjoja pitkin.
Korjatkaa toki, jos olen väärässä. uskon kuitenkin, että näin talvipakkasilla VR:n junat saatavat saada sähkönsä hyvin epämääräisistä lähteistä venäjän rajan tuolta puolelta.
Mietin.
Mielikuva tarkoittaa tietenkin, että VR suuntaa rahaa uudistuvia energiamuotoja tuottaviin voimaloihin. Tai ainakin uskoo tekevänsä niin. Viime kädessä on tuottajan tahto, mihin VR:ltä tuleva raha oikeasti menee. Missä on se suuri kirja, josta voi nähdä mihin juuri VR:n junien rahat kohdistettiin.
Luulen että tuon kirjan löytäminen voi olla vaikeaa.
Meille annetaan mielikuvia.
Mielikuvat kertovat, että energia tulee suuria putkia pitkin juuri tietynlaisesta lähteestä kotiovelle.
Joskus kauan sitten oli tarina - lehtijuttu.
Vanha mummo nousi katsomaan lapun valoa ja kysyi:" Minkä väristä valoa tulee atomivoimalasta."
Lehtijutussa mummolle kerrottiin, miten atomivoimalan valo erottuu muiden voimaloiden valosta.
Tämä lehtijuttu julkaistiin aprillipäivänä. Jotkut uskoivat siihen ja jotkut nauravat.
Kukaan ei kuitenkaan tunnu nauravan väitteelle, että sähkö tulee paikkaan A paikasta B.
Olemmeko turtuneita miettimään, vai välitämmekö lainkaan vai kamalinta: Uskommeko moiset väitteet?
Mielikuvat ovat outoja juttuja.
Niillä on luotu valheita ennenkin.
Selailua
Kuljin taas kerran läpi netin tarinoiden suurta valtaväylää. Availin blogien ovia ja katsoin mitä löytyy.
Löysin sitä tavallista.
Oli arkipäiväisiä tarinoita, mitä teen tänään ja niitä täsmälleen saman näköisiä kuvia, jotka täyttivät blogien tekstialasta suurimman osan - olivat kauniita, mutta turhan päiväisiä. Vain muutaman todella asiallisen kuvan näin matkan varrella,
Oli rajumpia tarinoita, joissa tytöt kehuvat seksillään ja tylsiä miesten sivuja, joissa vihjataan johonkin yhden sivun verran, mutta jatko... Se on jo aivan toinen tarina.
Pitäähän yhden sivun verran vihjausta laittaa.
Oli matkakertomuksia, joissa oli kuvia eksoottisista maisemista. Olen itsekin käynyt katsomassa eksoottisia maisemia paikoissa, joihin nuo matkakertomukset eivät kovin usein pääse. Kalliot ovat kivan näköisiä, mutta kun kuvataan metsää, niin alan haukotella.
Oma näkemykseni. Itselläni ei ole yhtään kuvaa.
Minua voidaan vapaasti arvostella siitä.
Kirjoitan tökerösti.
Tunnustan, mutta kirjoitan enemmän kuin yhden kuvan verran. Tökeryys tulee pääliskauppana.
On vaikeata löytää todella kiehtovia blogeja. Ehkä blogit yhdessä muodostavat kiehtovan tarinoiden maailman; ehkä blogien summa on enemmän kuin monta blogia.
Tulen siis lopputulokseen, että miksi arvostelen blogeja. Ei minun kannattaisi tehdä sitä. Niiden syleilystä löytyy elämänkohtaloita. Näkee todella, että kaikki epäilyt elämästä - kyllä mikään ei ole mielikuvitusta: elämä on raaka paikka.
Elämä on järisyttävän epäreilu.
On olemassa naisia, joilla on sellaiset ehdot, jotka läpäisee vain todellinen renttu mies: eli on naisia, jotka kerjäävät tulla hyväksikäytetyiksi. Ja on naisia, joiden ehdot täyttää tavallinen keskivertokaveri. Heitä eivät rentut niin helpolla saa. Ja on naisia, joita miehet eivät kiinnosta lainkaan.
Miehet eivät niin paljon naisista blogeissaan puhukaan. Tai noita blogeja on vaikea löytää.
Ehkä niitä on.
Todennäköisesti on.
Lemmikkejä, vaatteita ja ruokaa.
Netti pullollaan.
Jokaiselle jotain.
Otanko oppia blogeista.
Kyllä.
En laita edelleenkään blogiini yhtään kuvaa.
Ja kyllä,
Pysyn sekavassa linjassa.
Yksi asia minua kierroksessa suututtaa.
Olisin halunut laittaa kommentin erään mediaopiskelijan blogiin. Se ei onnistunut. Olisi pitänyt luoda google+ tili.
Minulla on sellainen kyllä.
Mutta omalla nimelläni.
En laita koskaan omalla nimelläni kommentteja mihinkään ja toista tiliä en luo - joten... Kommentti jäi laittamatta.
Ikävää!
Jatkan määränpäätäni.
Täyttää netti omilla järjettömillä mielipiteilläni, joista seuravan kirjoitan heti, kun tämä on valmis.
Löysin sitä tavallista.
Oli arkipäiväisiä tarinoita, mitä teen tänään ja niitä täsmälleen saman näköisiä kuvia, jotka täyttivät blogien tekstialasta suurimman osan - olivat kauniita, mutta turhan päiväisiä. Vain muutaman todella asiallisen kuvan näin matkan varrella,
Oli rajumpia tarinoita, joissa tytöt kehuvat seksillään ja tylsiä miesten sivuja, joissa vihjataan johonkin yhden sivun verran, mutta jatko... Se on jo aivan toinen tarina.
Pitäähän yhden sivun verran vihjausta laittaa.
Oli matkakertomuksia, joissa oli kuvia eksoottisista maisemista. Olen itsekin käynyt katsomassa eksoottisia maisemia paikoissa, joihin nuo matkakertomukset eivät kovin usein pääse. Kalliot ovat kivan näköisiä, mutta kun kuvataan metsää, niin alan haukotella.
Oma näkemykseni. Itselläni ei ole yhtään kuvaa.
Minua voidaan vapaasti arvostella siitä.
Kirjoitan tökerösti.
Tunnustan, mutta kirjoitan enemmän kuin yhden kuvan verran. Tökeryys tulee pääliskauppana.
On vaikeata löytää todella kiehtovia blogeja. Ehkä blogit yhdessä muodostavat kiehtovan tarinoiden maailman; ehkä blogien summa on enemmän kuin monta blogia.
Tulen siis lopputulokseen, että miksi arvostelen blogeja. Ei minun kannattaisi tehdä sitä. Niiden syleilystä löytyy elämänkohtaloita. Näkee todella, että kaikki epäilyt elämästä - kyllä mikään ei ole mielikuvitusta: elämä on raaka paikka.
Elämä on järisyttävän epäreilu.
On olemassa naisia, joilla on sellaiset ehdot, jotka läpäisee vain todellinen renttu mies: eli on naisia, jotka kerjäävät tulla hyväksikäytetyiksi. Ja on naisia, joiden ehdot täyttää tavallinen keskivertokaveri. Heitä eivät rentut niin helpolla saa. Ja on naisia, joita miehet eivät kiinnosta lainkaan.
Miehet eivät niin paljon naisista blogeissaan puhukaan. Tai noita blogeja on vaikea löytää.
Ehkä niitä on.
Todennäköisesti on.
Lemmikkejä, vaatteita ja ruokaa.
Netti pullollaan.
Jokaiselle jotain.
Otanko oppia blogeista.
Kyllä.
En laita edelleenkään blogiini yhtään kuvaa.
Ja kyllä,
Pysyn sekavassa linjassa.
Yksi asia minua kierroksessa suututtaa.
Olisin halunut laittaa kommentin erään mediaopiskelijan blogiin. Se ei onnistunut. Olisi pitänyt luoda google+ tili.
Minulla on sellainen kyllä.
Mutta omalla nimelläni.
En laita koskaan omalla nimelläni kommentteja mihinkään ja toista tiliä en luo - joten... Kommentti jäi laittamatta.
Ikävää!
Jatkan määränpäätäni.
Täyttää netti omilla järjettömillä mielipiteilläni, joista seuravan kirjoitan heti, kun tämä on valmis.
Kruger puisto
Kruger puisto, Etelä-Afriikka.
Olin keskellä puistoa. Yhdellä alueen aidatuista turistimökkialueista. Tämä oli niistä suurin. Karavaanareita ja rivitalomaisia turistien asumispisteitä. Laadukasta.
Olin kaupassa. Muutama päivä aikaisemmin olin ollut maassa, missä nykyaikaisuus oli vain haavekuva. Kohta palaisin samaan maahan, mutta tässä kaupassa seisoessani, minulla oli tunne, että olin eksynyt kokonaan mantereesta.
Nykyaikainen kauppa.
Pakastealtaasta jäätelöä.
En ollut kuukausiin nähnyt jäätelöä, varsinkaan teollisesti pakattua englantilaista jäätelöä.
Minulla oli suorastaan tunne, että näin unta.
Olin eksyksissä ja seisoin jossain kotipuolen kaupassa.
Oikea kulttuurishokki kaiken kokemani jälkeen.
Ostin jäätelön.
Ihan pakko oli ostaa, koska olin kuukausia unelmoinut sellaisesta. Varsinkin sadekauden kuumina päivinä, kun kuumus oli läkähdyttää hengen pois pieneltä.
Minulla oli jemmassa pankkikortti, jossa oli Visa. Näin ihmeen lähellä kauppaa.
Se oli PANKKIAUTOMAATTI!
Voisinko nostaa visan avulla kaukaisesta kotimaastani pankkitililtä rahaa.
Huisa ajatus.
Piti kokeilla.
Automaatilla.
Kortti sisään.
Automaatti ilmoitti, että tunnusluku oli oikea. Surisi.
Häiriö.
Mikä ihmeen häiriö.
Yritin pari kertaa. Paikalle tuli jo paikallinen tyyppi, joka kysyi:" Ongelmia?"
Selitin että yritin nostaa visalla rahaa ja kone meni häiriöön sen jälkeen, kun tunnusluku oli kelvannut.
Tujotimme yhdessä konetta.
Paikallinen kysyi:" Oletko myöntänyt kotimaassasi luvan käyttöön? Mistä päin olet?"
Oli selvää, että olin jostain muualta kuin Etelä-Afriikasta? No tietenkin oli. En puhunut afrikanssia ja englantinkin oli pahasti murteelista.
" Mmm," vastasin, " olen kyllä käyttänyt sitä ulkomailla," mietin, " Mutta en koskaan afriikassa."
" Ehkä se johtuu siitä," paikallinen ehdotti.
Ehkä.
Olikin ollut unelmaa saada ylimääräistä valuttaa käyttöön täällä kaukana.
Unelmilla on tapana sortua.
Mutta!
Olin Kruger puistossa. Ei täällä joka päivä sentään käyty.
Ja olin syönyt jäätelöä.
Päivä oli hyvin onnistunut. Pikku takaisku sinne tai tänne.
Ei haittaa.
Aurinkoon vain ja eläimiä katsomaan!
Olin keskellä puistoa. Yhdellä alueen aidatuista turistimökkialueista. Tämä oli niistä suurin. Karavaanareita ja rivitalomaisia turistien asumispisteitä. Laadukasta.
Olin kaupassa. Muutama päivä aikaisemmin olin ollut maassa, missä nykyaikaisuus oli vain haavekuva. Kohta palaisin samaan maahan, mutta tässä kaupassa seisoessani, minulla oli tunne, että olin eksynyt kokonaan mantereesta.
Nykyaikainen kauppa.
Pakastealtaasta jäätelöä.
En ollut kuukausiin nähnyt jäätelöä, varsinkaan teollisesti pakattua englantilaista jäätelöä.
Minulla oli suorastaan tunne, että näin unta.
Olin eksyksissä ja seisoin jossain kotipuolen kaupassa.
Oikea kulttuurishokki kaiken kokemani jälkeen.
Ostin jäätelön.
Ihan pakko oli ostaa, koska olin kuukausia unelmoinut sellaisesta. Varsinkin sadekauden kuumina päivinä, kun kuumus oli läkähdyttää hengen pois pieneltä.
Minulla oli jemmassa pankkikortti, jossa oli Visa. Näin ihmeen lähellä kauppaa.
Se oli PANKKIAUTOMAATTI!
Voisinko nostaa visan avulla kaukaisesta kotimaastani pankkitililtä rahaa.
Huisa ajatus.
Piti kokeilla.
Automaatilla.
Kortti sisään.
Automaatti ilmoitti, että tunnusluku oli oikea. Surisi.
Häiriö.
Mikä ihmeen häiriö.
Yritin pari kertaa. Paikalle tuli jo paikallinen tyyppi, joka kysyi:" Ongelmia?"
Selitin että yritin nostaa visalla rahaa ja kone meni häiriöön sen jälkeen, kun tunnusluku oli kelvannut.
Tujotimme yhdessä konetta.
Paikallinen kysyi:" Oletko myöntänyt kotimaassasi luvan käyttöön? Mistä päin olet?"
Oli selvää, että olin jostain muualta kuin Etelä-Afriikasta? No tietenkin oli. En puhunut afrikanssia ja englantinkin oli pahasti murteelista.
" Mmm," vastasin, " olen kyllä käyttänyt sitä ulkomailla," mietin, " Mutta en koskaan afriikassa."
" Ehkä se johtuu siitä," paikallinen ehdotti.
Ehkä.
Olikin ollut unelmaa saada ylimääräistä valuttaa käyttöön täällä kaukana.
Unelmilla on tapana sortua.
Mutta!
Olin Kruger puistossa. Ei täällä joka päivä sentään käyty.
Ja olin syönyt jäätelöä.
Päivä oli hyvin onnistunut. Pikku takaisku sinne tai tänne.
Ei haittaa.
Aurinkoon vain ja eläimiä katsomaan!
Kioski
Olin kadulla.
Kevyttä viimaa puski talojen lomasta. Olin hyvällä päällä ja nautin ulkoilusta.
Vauhti päällä. Askelia tiheästi.
Valoista käveli yli tien mies. Kaljamahainen. Päällä siistit vaatteet, mutta pöhöttyneet kasvot kertoivat kaiken.
" Kaikki ovat poissa," Mies alkoi paasaamaan minulle kovalla äänellä päästyään jalkakäytävälle. Vilkaisin miestä ohimennen.
Äänestäkin kuuli, että viina oli mieleen ja tuskin selvä päivä oli tämäkään päivä.
"Niin ovat," sanoin. Oli hiljaista, joten päättelin miehen sanojen viittaavan hiljaiseen kaupunkiin.
Sunnuntai.
Keskipäivä.
Miksi kukaan haluaisi vaeltaa kaupunkilla sunnuntai keskipäivällä pakkasella paitsi minä tietenkin.
Muut ovat mukavuuden haluisia.
En kertonut päätelmääni miehelle vaan katosin suuntaani.
R-kioski.
Menin sisään.
Ajattelin ostaa fazerin sinistä. Olin viime aikoina ollut laiska, enkä ollut valmistanut omaa suklaata. Lähinnä puhdasta laiskuutta, sillä suklaan tekeminen on käsittämättömän helppoa. Vaikein osa on tarpeiden ostaminen.
Muuta vaikeata ei olekaan.
Hyllyssä oli pienet patukat tarjouksessa, kuten ovat olleet jo ikuisuuksia. Jos olisin halunut kolme, niin kaksi euroa, muuten euro.
Minulla ei ollut mitään kiinnostusta syödä kolmea patukkaa, joten otin yhden.
Oli saman tien oikeasti ja realisisesti halvempaakin. Yksi on vähemmän kuin kaksi.
Odotin jonossa hetken.
Pirteä nuori myyjätär katsoi ostoksiani.
" Kolme on muuten kaksi euroa," hän ilmoitti minulle yks'kantaa.
" Niin on," ilmoitin tietäväni kyllä asian.
" Nyt tämä on sitten euro kaksikymmentä," hän nuhteli minua.
" Niinpä se on," sanoin takaisin ja maksoin. Minulla ei edelleenkään ollut tarve ostaa kolmea vaan vain yhden patukan.
Ja edelleenkin yksi on vähemmän kuin kaksi, mutta en vaivautunut alkaa selostamaan faktoja myyjättärelle. Olisi pitänyt minua idiootina; samallaisena tyyppinä kuin minä pidin sitä lihavaa miestä kadulla.
Minua alkoi lähes naurattamaan, mutta otin ja käännyin ja kävelin - pois kioskista.
Hymyillen itsekseni.
Päivä on todella hyvä ajattalin ulkona nakertaessani suklaa paloja. Ne olivat hieman kuin purkkaa. Tai purkka minulle tuli niistä mieleen.
En ymmärrä miksi pidän suklaasta.
En pidä muista karkeista, mutta suklaasta.
Outoa.
Kävelin pois kioskilta.
Kevyttä viimaa puski talojen lomasta. Olin hyvällä päällä ja nautin ulkoilusta.
Vauhti päällä. Askelia tiheästi.
Valoista käveli yli tien mies. Kaljamahainen. Päällä siistit vaatteet, mutta pöhöttyneet kasvot kertoivat kaiken.
" Kaikki ovat poissa," Mies alkoi paasaamaan minulle kovalla äänellä päästyään jalkakäytävälle. Vilkaisin miestä ohimennen.
Äänestäkin kuuli, että viina oli mieleen ja tuskin selvä päivä oli tämäkään päivä.
"Niin ovat," sanoin. Oli hiljaista, joten päättelin miehen sanojen viittaavan hiljaiseen kaupunkiin.
Sunnuntai.
Keskipäivä.
Miksi kukaan haluaisi vaeltaa kaupunkilla sunnuntai keskipäivällä pakkasella paitsi minä tietenkin.
Muut ovat mukavuuden haluisia.
En kertonut päätelmääni miehelle vaan katosin suuntaani.
R-kioski.
Menin sisään.
Ajattelin ostaa fazerin sinistä. Olin viime aikoina ollut laiska, enkä ollut valmistanut omaa suklaata. Lähinnä puhdasta laiskuutta, sillä suklaan tekeminen on käsittämättömän helppoa. Vaikein osa on tarpeiden ostaminen.
Muuta vaikeata ei olekaan.
Hyllyssä oli pienet patukat tarjouksessa, kuten ovat olleet jo ikuisuuksia. Jos olisin halunut kolme, niin kaksi euroa, muuten euro.
Minulla ei ollut mitään kiinnostusta syödä kolmea patukkaa, joten otin yhden.
Oli saman tien oikeasti ja realisisesti halvempaakin. Yksi on vähemmän kuin kaksi.
Odotin jonossa hetken.
Pirteä nuori myyjätär katsoi ostoksiani.
" Kolme on muuten kaksi euroa," hän ilmoitti minulle yks'kantaa.
" Niin on," ilmoitin tietäväni kyllä asian.
" Nyt tämä on sitten euro kaksikymmentä," hän nuhteli minua.
" Niinpä se on," sanoin takaisin ja maksoin. Minulla ei edelleenkään ollut tarve ostaa kolmea vaan vain yhden patukan.
Ja edelleenkin yksi on vähemmän kuin kaksi, mutta en vaivautunut alkaa selostamaan faktoja myyjättärelle. Olisi pitänyt minua idiootina; samallaisena tyyppinä kuin minä pidin sitä lihavaa miestä kadulla.
Minua alkoi lähes naurattamaan, mutta otin ja käännyin ja kävelin - pois kioskista.
Hymyillen itsekseni.
Päivä on todella hyvä ajattalin ulkona nakertaessani suklaa paloja. Ne olivat hieman kuin purkkaa. Tai purkka minulle tuli niistä mieleen.
En ymmärrä miksi pidän suklaasta.
En pidä muista karkeista, mutta suklaasta.
Outoa.
Kävelin pois kioskilta.
Kanala
Kanala oli siitä pienestä todella jännittävä paikka.
Nimenomaan Tädin kanala.
Paljon valkeita kanoja, jotka kotkottaen juoksivat sivulle, kun kanalan ovesta astui sisään.
Vapaita kanoja.
Se pieni luuli, että kanat ovat aina kanalassa vapaina. Vasta myöhemmin hän sai kuulla, että oli olemassa häkkikanaloitakin.
Tädin kanalassa kuitenkin kanat olivat vapaita ja kävivät munimassa seinään rakennetussa kerrostalopesässä.
Se pieni kutsui sitä kerrostalopesäksi.
Se pieni ei tiennyt oliko sillä muita nimiä.
Paljon pesälaatikoita päälekkäin ja jokaisen edessä pieni orsi, johon sai pistettyä jalan mukavasti.
Rauhallisia paikkoja munia-
Mutta ei aina.
Toisinaan munia oli seinän reunassa. Kerrostalossa oli liian vähän asuntoja kaikille, joten asunnottomat hoitivat asiansa seinän vieressä.
Siitä pienestä kananmunien kerääminen oli jännää. Oli myös jännää olla paikalla, kun täti huolehti kanojen ruokinnasta.
Mutta kanamunia se pieni saattoi kerätä itsekseen. Lämpimiä kananmunia, joissa oli usein höyheniä kiinni. Laittoi munat päreistä tehtyyn koriin ja kantoin ne sisälle. Täti pakkasi ne myöhemmin ja järjesti myyntiin. Se pieni ei tiennyt myyntiasioista mitään. Tiesi vain että kananmunia oli kiva kerätä.
Hyvä pidellä käsissä sellaista vaalean ruskeaa munaa. Se oli niin kauniskin. Tuore kananmuna.
Ei lainkaan sellainen, mitä kaupoista sai.
Se oli paljon parempaa.
Aivan tuore kanamuna.
Kanala oli navetan toisessa kerroksessa. Sinne johti kapeat portaat, joita valaisi hämärä kattolamppu - sellainen riippuva hehkulamppu ilman mitään ihmeellisiä kuoria ympärillään. Yksinkertainen ja simppeli. Portaiden vierellä oli suuri heinäkasa, jossa saattoi välillä piehtaroida ja miettiä miten rakentaa näppäriä luolia heinien sekaan.
Heinät olivat lehmiä varten.
Niitä märehtivä olentoja varten,jotka seisoivat kanalan alla.
Kanat olivat ylimpänä ja alempana lehmät.
Sama järjestys kun sen pienen arvoasteikossa.
Ensin kanat.
Sitten lehmät.
Tädin tykönä oli kiva olla.
Josku mietin, että miksi minulle ei kerrottu tädin kuolemasta ja hautajaisista.
Olinko silloin liian kaukana.
Koska täti sairastui?
Oliko hän kauan sairaalassa.
Isä ei koskaan kertonut mitään.
Ja nyt on liian myöhäistä.
Niin kuin elämässä aina.
Mutta minä muistan sinua täti. Sinua ja kanoja. Olitte lapsuuteni valo.
Varsinkin kanat.
Nimenomaan Tädin kanala.
Paljon valkeita kanoja, jotka kotkottaen juoksivat sivulle, kun kanalan ovesta astui sisään.
Vapaita kanoja.
Se pieni luuli, että kanat ovat aina kanalassa vapaina. Vasta myöhemmin hän sai kuulla, että oli olemassa häkkikanaloitakin.
Tädin kanalassa kuitenkin kanat olivat vapaita ja kävivät munimassa seinään rakennetussa kerrostalopesässä.
Se pieni kutsui sitä kerrostalopesäksi.
Se pieni ei tiennyt oliko sillä muita nimiä.
Paljon pesälaatikoita päälekkäin ja jokaisen edessä pieni orsi, johon sai pistettyä jalan mukavasti.
Rauhallisia paikkoja munia-
Mutta ei aina.
Toisinaan munia oli seinän reunassa. Kerrostalossa oli liian vähän asuntoja kaikille, joten asunnottomat hoitivat asiansa seinän vieressä.
Siitä pienestä kananmunien kerääminen oli jännää. Oli myös jännää olla paikalla, kun täti huolehti kanojen ruokinnasta.
Mutta kanamunia se pieni saattoi kerätä itsekseen. Lämpimiä kananmunia, joissa oli usein höyheniä kiinni. Laittoi munat päreistä tehtyyn koriin ja kantoin ne sisälle. Täti pakkasi ne myöhemmin ja järjesti myyntiin. Se pieni ei tiennyt myyntiasioista mitään. Tiesi vain että kananmunia oli kiva kerätä.
Hyvä pidellä käsissä sellaista vaalean ruskeaa munaa. Se oli niin kauniskin. Tuore kananmuna.
Ei lainkaan sellainen, mitä kaupoista sai.
Se oli paljon parempaa.
Aivan tuore kanamuna.
Kanala oli navetan toisessa kerroksessa. Sinne johti kapeat portaat, joita valaisi hämärä kattolamppu - sellainen riippuva hehkulamppu ilman mitään ihmeellisiä kuoria ympärillään. Yksinkertainen ja simppeli. Portaiden vierellä oli suuri heinäkasa, jossa saattoi välillä piehtaroida ja miettiä miten rakentaa näppäriä luolia heinien sekaan.
Heinät olivat lehmiä varten.
Niitä märehtivä olentoja varten,jotka seisoivat kanalan alla.
Kanat olivat ylimpänä ja alempana lehmät.
Sama järjestys kun sen pienen arvoasteikossa.
Ensin kanat.
Sitten lehmät.
Tädin tykönä oli kiva olla.
Josku mietin, että miksi minulle ei kerrottu tädin kuolemasta ja hautajaisista.
Olinko silloin liian kaukana.
Koska täti sairastui?
Oliko hän kauan sairaalassa.
Isä ei koskaan kertonut mitään.
Ja nyt on liian myöhäistä.
Niin kuin elämässä aina.
Mutta minä muistan sinua täti. Sinua ja kanoja. Olitte lapsuuteni valo.
Varsinkin kanat.
Miete
Elämä.
Mikä on elämän tarkoitus.
Millainen on hyvä elämä?
Elämän tarkoitus on jatkaa elämää, niin voi päätellä katsoessamme ympärillemme kaikkea.
Mutta miksi elämme.
Sitä voi taas kerran kysyä.
Elämme, jotta voimme astua ulos kämpästä; Elämme, jotta voimme avata silmämme ja katso miten kaunista maailmassa on.
Viivymme täällä tuokion.
On järjetöntä laittaa rajoja elämälle - on mielekkäämpää tuntea ja aistia kaiken. Olla kaikkialla ja tuntea kaikki.
Mutta silti pyrkiä elämään hyvä elämä.
Elämän toinen tarkoitus on siis niiden rajojen etsiminen, joiden mitassa elämämme on hyvää elämää.
Lyhyt postaus, ohi menevistä ajatuksista.
Lyhyt postaus, joka näkee muttei kuule.
Lyhyt postaus, vain omista ajatuksistani.
Tuolla ulkona on niin monia muitakin ajatuksia.
Niitä ajutuksia, joita en ollut nuorena kuulemassa ja jotka jäivät myös siltä pieneltä minältäni kuulematta.
Filosofinen aamupostaus.
Tulkitkaa nyt tästä, mitä oikeasti tarkoitan.
En tiedä itsekään.
Mikä on elämän tarkoitus.
Millainen on hyvä elämä?
Elämän tarkoitus on jatkaa elämää, niin voi päätellä katsoessamme ympärillemme kaikkea.
Mutta miksi elämme.
Sitä voi taas kerran kysyä.
Elämme, jotta voimme astua ulos kämpästä; Elämme, jotta voimme avata silmämme ja katso miten kaunista maailmassa on.
Viivymme täällä tuokion.
On järjetöntä laittaa rajoja elämälle - on mielekkäämpää tuntea ja aistia kaiken. Olla kaikkialla ja tuntea kaikki.
Mutta silti pyrkiä elämään hyvä elämä.
Elämän toinen tarkoitus on siis niiden rajojen etsiminen, joiden mitassa elämämme on hyvää elämää.
Lyhyt postaus, ohi menevistä ajatuksista.
Lyhyt postaus, joka näkee muttei kuule.
Lyhyt postaus, vain omista ajatuksistani.
Tuolla ulkona on niin monia muitakin ajatuksia.
Niitä ajutuksia, joita en ollut nuorena kuulemassa ja jotka jäivät myös siltä pieneltä minältäni kuulematta.
Filosofinen aamupostaus.
Tulkitkaa nyt tästä, mitä oikeasti tarkoitan.
En tiedä itsekään.
TarinNo3 - Jaakko (tai kosto on suloista)
Hmmm. Tarina eräästä miehestä. Kuvitteellisesta, mutta silti kumman tutusta, joka voisi olla joku jonka olen tietänyt. Tarina kuitenkin. Yksi monien joukossa. Ja ehkä jonkilaista tositapahtumapohjaa on tässäkin. Tavallaan.
En suosittele tätä tarinaa liian nuorille enkä heikkomielisille. Maailma on raaka paikka. Ja ihmiset ovat toisilleen varsin ilkeitä, kun hakevat hyvitystä tehdyille teoille.
Toisinaan paha saa palkkansa, vai saako? Tässä on eräs satu aiheesta.
Jaakko
Jaakko oli aloittanut keväällä radiojuontajana. Hän oli melkoinen supliikkimies, joten radiossa jutustelu sopi kuin nakutettu tämän nuoren miehen elämään. Jaakko ei ollut ulkoisesti niin mahtava - tai ainakaan omasta mielestään, joten puhuminen luonnistui senkin puolesta - "ei tarvinnut esiintyä, vaikka kameroiden edessä ja näytellä rumaa pärstäänsä".
Viimeinen kommentti oli Jaakon aivan oma mielilause. Hänestä oli mukava viljellä sitä sopivissa väleissä.
Kyllä.
Naiset olivat jaakolle mieleen. Hän ei ollut sitä tyyppiä, joka lyöttäytyisi jonkun kanssa yhteen, vaan eli mielellään vapaata elämää, mutta miestä vie naisten luo ikiaikaiset vietit. Pitäähän noita viettejä sitten kuunnella - mahdollisemman monen kanssa. Viimeistä filosofiaa Jaakko ei levitellyt julkisesti.
Jaakko piti filosofiansa vakaasti kullissien takana piillossa.
Ja kun juontaa radiossa. Avot. Naiset ovat enemmän tai vähemmän lääpällään hyviin ääniin, noin kuvainnollisesti sanoen.
Jaakon uusin valloitus oli yksi ääniterapeuttiopiskelija. Jaakkokin opiskeli vielä, joten kohde oli juuri sopiva. Samasta oppilaitoksesta. Voi käyttää sanontaa:" Oi hän on vain ystäväni." Likkakin oli suostunut tähän järjestelyyn.
Likalla oli pää niin sekavassa kunnossa oikeasti, että se oli ollut jopa helppo puhua ympäri.
Jessus!
Jaakon haaremissa oli tyttöjä, joiden ympäripuhuminen oli ollut paljon vaikeampaa, mutta he olivat paljon tasapäisempiä kaunottaria. Sellaisia jotka julistivat olevansa yhden miehen naisia ja olivat niin tasa-arvoisi. No Jaakko oli aina ymmärtänyt, miksi naiset halusivat pitää kulisseja yllä.
Eihän kukaan tykännyt, että hänestä kerrottaisiin puhdas totuus: Narttu ja puoli huora.
Ääniterapeutti oli tyypillinen 'ystävä'. Joskus he puhuivat jotain käytävällä tai kahvilassa, mutta enimmäkseen ystävyys oli sitä, että Jaakko kävi 'leikkimässä' terapeutin luona. Hauskuttamassa tätä.
Tytöllä oli ollut muutama poikakaveri. Sitten oli ollut jokin käsittämätön virtuaalijuttu, joka oli saanut tämän vähän tolaltaan. Miten ikinä joku voi alkaa pitämään tunteisiin asti ihmisestä, jota ei ole koskaan tavannut. Tyttö oli tavannut miehen jollain keskustelupalstalla. Olivat alkaneet viestittelmään ja viettäneet myös tunteja puhelimessa. Jaakko ei ihan täysin tiennyt, mihin juttu oli kaatunut.
Ja oikeasti.
Ei nuorta miestä pahemmin edes kiinnostanut. Terapeutti oli hänelle käytännössä vain lelu. Tyttö jota kusettettiin muiden lailla pahan kerran. Jaakkoa ei kiinnostanut uppotua terapeutin sekopäiseen päähän tippaakaan. Pitäköön oman päänsä.
Ei minun asiani, Jaakko sano itselleen.
Kusettaminen oli hauskaa myös radiossa. Jaakosta oli mukava huijata kuuntelijoita tavalla, jossa he eivät itsekään saaneet tietää tulleensa huijatuksi. Jaakko sai siitä kiksejä.
Hän saattoi sanoa esimerkiksi:"...oli aivan Mahtava sellainen siirtyvä kioski - sillä oli isoin pakettiauto, mitä olen nähnyt vetämässä. Vohveleita, kuumia sellaisia. Olin yllättynyt, että näin keskellä näin kylmää talvea, joku oli laittanut vohvelikioskin pystyyn niin syrjäiseen paikkaan ja vitsit miten hyviä vohveleita ja kaakaota. Menkään ihmeessä käymään. Heh... tuo nyt oli tommoista piilomainostamista, mutta jos törmää elämänsä parhaisiin vohvelisiin, niin kannattaa mainostaa. Mutta pitäkää kiirettä. Kioski oli siirettävä, eikä minulla ole aavistustakaan..."
Koko kioskia ei tietenkään ollut olemassa. Jos ja kun joku meni katsomaan paikaa, niin selitys oli tietenkin, että kioski oli lähtenyt pois. Jaakko yritti aina tehdä pikku valheensa niin uskottaviksi ja houkutteleviksi, että mahdollisemman moni meni paikan päälle pettymään.
Tietenkään ei saanut jäädä kiinni.
Takaportti oli tehtävä luontevaksi ja tarina tarpeeksi kevyeksi, että kuulijat pettyivät vain omaan hitauteensa tai vastaavaan.
Hitsit. Olisi pitänyt toimia ripeämmin.
Jaakko mietti toisinaan, että laittaisi jonnekin paikkaan web-kameran, että voisi oikein nautiskella tekojensa summaa.
Olenko ilkeä, Jaakko mietti itsekseen.
Ehdottomasti olen!
Eräänä kevätauringon kilmaltavana päivänä, sellaisena päivänä kun pakkasmittari oli 25 asteen paikkeilla, aurinko oli jo hivuttautunut näkymään taivaalle ja Jaakko oli nukkunut yönsä hämmästyttävän hyvin. Hän oli viettänyt yön erään Kirsin kanssa kaupungin pohjoispuolelta.
"Tuli postia sulle," totesi lähettiukko, joka jakeli toimittajien posteja aamulla. Postin jako ei ollut ukon vakioduunia, mutta silloin harvoin kun jotain paperista ilmestyi toimittajille, niin jostain kumman syystä juuri Ukko jakoi tavaran pöydälle. Sitä verta vihreä Jaakko radiotoimituksessa oli, että ei tiennyt syytä tähän ilmiöön.
Näin vain oli.
Näin oli hyvä olla.
Sellainen tavallinen A4-arkin kokoinen kirjekuoli. Ruskean värinen. Pari postimerkkiä nurkassa.
Jaakko repi kirjeen auki ja tiputti sisällön pöydälleen.
Kaksi valokuvaa.
Isoa valokuvaa.
Toinen oli tyhjä katu.
Toinen kuva oli tyhjä rantatie.
Kummassakin oli kellonaika alareunassa, joka oli ympyröity punaisella tussilla.
Jaakko rypisti otsaansa.
Hän ei tajunnut.
Miksi hänelle oli lähetetty kaksi maisemakuvaa.
" Joku hullu näemä on keksinyt lähettää meikälle maisemakuvia," hän laukoi paikalla oleville kolleegoilleen. Äänitarkkailijatyttö tuli katsomaan kuvia. Samoin tekniikniikasta vastaava hyyppänä. Jopa Ukko oli kuullut huudahduksen.
" Miksi siinä on nuo päivä ja kelloajat ympyröity?" kysyi äänitarkkailijatyttö.
Jaakko heitti olkapäitään.
"Ei sytytä yhtään," Jaakoo tokaisi.
" Jollakulla on asiaa sinulle. Noita tuollaisia tulee aina välillä. Enemmänkin tosin sähköpostiin," Ukko tokaisi," Jotkut ovat joskus pelästyneet. Ehkä tuonkin tarkoitus on pelästyttää."
" Miten tuollainen kuva voi pelästyttää," Jaakko tokaisi.
Sitten hiljaa.
Vaivihkaa jotain napsahti Jaakon aivoissa.
Sumu silmien edestä alkoi haihtua.
Hetkinen, hän ajatteli itsekseen. Nuo paikat.
Jaakko heitti samantien kuvat roskikseen.
" Ei tuollaisia jaksa katsoa," hän ilmoitti tiukasti muille.
Pikamuotoinen väkikokous päättyi siihen. Kaikki olivat taas valmistelemassa omia juttujaan omilla paikoillaan.
Jaakko tiesi nyt, mitä yhteistä kuvilla oli. Kuvat oliva hänen parista paikasta, joilla hän oli jäynäytellyt edellisviikolla kuulijoita.
Mitä vittua?
Kylmä hiki nousi Jaakon otsaan.
Joku oli selvästi päässyt perille Jaakon pikku hauskan pidosta.
Toisaalta.
En ole tehnyt mitään väärää, joten väliäkös tolla.
Jaakko päätti ettei heittäisi päivän pian alkavassa juonto-osassaan mitään jäynää.
Ainakaan tänään.
Vähän häntä kyllä kismitti ja mietitytti. Kuka oli keksinyt hänen leikkinsä? Nuori mies epäili, että kuvat oli peräti otettu niinä kellon aikoina, kun hän oli väittänyt jäynäkohteen olevan paikoillaan. Miksi muuten päivämäärät ja kellon ajat oli ympyröity.
Onneksi en ole tehnyt mitään väärään. Kukaan ei saa nalkkiin.
Jaakko hymyili itsekseen.
Mutta jäynää hän ei siltikään tänään tekisi. Ehkä piti keksiä jotain uutta tilalle.
Ja paskat!
Jaakko tekisi ihan tänään kunnon jäynän vain osoittaakseen, ettei joku merkityksetön ihminen voi pilata miehelle tarkoitettua iloa.
Siitä saisi paremmat kiksit.
Kun joku tietäisi!
Jaakko hekotteli itsekseen.
Kului muutama päivä.
Baarissa.
Vakijuoma edessä. VodkaSprite.
Ei Jaakko muita juomia juonutkaan. Tämä oli tarpeeksi mieto ja sillä sai kunnon tällin, jolla saattoi käydä kimmoihin kiinni. Pikku luikuria ja joku likka antaisi koeajot lipevälle toimittajalle. Jos niin ei kävisi, voisi soittaa vaikka terapeutille hätä ratkaisuna ja käydä asialla.
Yksi vanha hoito tuli toisen naisen kanssa baariin. Likka oli ollut ns onnellisissa naimisissa ennen kuin tapasi Jaakon. Valloittaminen oli ollut työlästä, mutta kannattanut. Mikä pimu.
Jaakko lähti kulkemaan naisten pöytää kohti. Kun nyt nainen oli sattunut samaan baariin näin Jaakon vakiopäivänä, niin piti mennä moikkaamaan. Ties vaikka vanhoja muistoja voisi lämmittää.
" Moikka Siru," Jaakko sanoi päästyään seisomaan tyttöjen pöydän lup.
" No hei Jaakko," Siru hymyili aurinkoisesti." Huomasinkin että oli täällä ja mietin että vieläkö muistat"
" Toki toki," Jaakkoa vähän kismitti, ettei ollutkaan yllättänyt naista. Mutta mitäpä pienistä.
" Tää o mun kaveri Sam - Sam niin kuin Samatha," Siru kertoi, " Hän ei puhu Suomea, vaan Ranskaa. Tulin näyttämään tätä baaria hänelle."
Siru sanoi jotain naiselle jotain ranskaksi. Jaakko ei ymmärtänyt sanaakaan.
"ui," nainen kuulosti vastaavan ja hymyili Jaakolle päin. Jaakko hymyili takaisin.
Juttu luistikin aika hyvin siinä pöydässä. Ranskalaisella naiselle oli matala ja hiljainen ääni - Siru toimi tulkkina.
Ranskalainen halusi tanssia.
" Kiinnostaisiko sua viedä Sam tanssimaan jonnekin," Siru kysyi Jaakolta.
Sam oli melkoisen kaunis nainen, joten miksei.
"Minun pitäisi lähteä," Siru kertoi saman tien," Mutta luulen että tulette kahdestaan toimeen aivan hyvin."
Jaakko hymyili.
" Tullaan varmasti."
Jaakko heräsi aamulla.
Hänen päätään särki.
Särki kamalasti.
Hän makasi omalla sänkyllään poikamieskaksiossa, jonka seinillä oli kaikenlaisia miehisyyttä kuvastavia esineitä ja tauluja ja kuvia.
Loppuillan tapahtumat hahmottuivat hänen mieleensä hämärästi.
Oksettaa!
Paikat kipeinä hän riuhtoi itsensä vessanpöntölle ja oksensi tuntemustaan ulos.
Kämppä oli ihan sotkussa. Tavaroita oli siellä täällä tappelun jäljiltä. Jaakolla oli mustelmia. Huippasi.
Krapulakin vielä.
Ulko-oveen eteisen puolelle oli teipattu iso kirje avonaisena. Jaakko hoiperteli lukemaan kirjettä.
Se kuului seuraavasti.
Hei jaakko,
Oliko hauska loppuilta. =)
Tunnusta, että sait ne kuvat siinä kirjeessä alkuviikolla. Minulla on tapana varoittaa. Annoin sinulle pikku tilaisuuden muuttaa tapojasi.
Mutta kun ei.
Joten...
Sam lupasi että järjestää sinulle varsin hauskoja yllätyksiä.
Oliko pikku Jaakolle järkytys, että Sam olikin mies? Hämmästyttävää, miten miehen voi naamioida naisen näköiseksi pienillä tempuilla. Olin oikein otettu, kun Sam esitteli aikoinaan taitojaan minulle.
Voin kuvitella että oli pikku riikkinen järkytys - vai oliko peräti toive =). Eihän sinusta koskaan tiedä...
Etkö sinä tykkääkin hyvistä jäynistä?
Eikö tuo ollutkin hyvä jäynä? Juuri sellainen joista saat kiksejä radiossa. Muistatko, kerroit niistä minulle.
Ei olisi kannattanut. =)
Mutta ei hätää, koska pilasit täydellisen elämäni, niin ajattelin antaa sinulle vähän samanlaisa maistiaista takaisin.
Sam hoiti yöllä oman osuutensa. Hän lupasi olla oikein huolellinen kanssani. Nyt ehkä tiedät, miltä tuntuu kun nainen otetaan puoli väkisin, niin kuin teit kanssani. Ja hei. Minäkin käytin kameraa! Tai Sam oli laittanut sen paikoilleen ja laitettiin suoraa lähetystä nettiin. =)
Koko maailma voi nähdä hauskuuden. Kahden miehen välinen rakkaus on niin toivottua tavaraa maailmalla - varsinkin livenä ja omenaisen musiikin kanssa.
Jaakko parka.
Myös laitettiin pari tunnustusta näytille sinusta. Kuvia, todisteita ja muuta rekvisiittaa jäynistäsi.
Tuli hyvä mieli, kun sain tämän pitkään valmistamani projektin kuntoon.
Ja hei mikä parasta!
Et näe minua enää koskaan. Eilen Samin pitäessä vähän hauskaa kustannuksellasi siirryin muille maille vierahille. Olen hankkinut itselleni kokonaan uuden elämän. Etsiä voi yrittää, mutta en tiedä löytääkö etsijä etsityn.
Pidä hauskaa.
Ja hei, mieti pari kertaa ennen kuin löhdet tänään töihin. Jäynäsi ovat nyt kaikkien tiedossa. Jotkut niistä olivat jopa aika pahoja, joten miettisin kahdesti.
Laitoimme myös kaikille 'naisillesi' pienet selittävät CV:t sinusta. En tiedä, mitä he pitävät nyt miesystävästään.
Olisi kiva olla paikalla kärpäsenä katossa tulevana viikolla. Mutta minkäs teet.
Kun on ongelmia, niin on parempi olla yksin, joten nauti hiljaisista hetkistä.
Ja muuten keittiöstä löydät paperipussin, jonka voit laittaa päähäsi, kun kuljet kadulla.
Koeta selvitä,
Sinun Rakas Entinen Hoitosi,
Siru
Jaakko luki kirjeen muutaman kerran. Hän makasi lattiamatolla ja katsoi kattoa.
Katossa oli puolipallomainen lamppu, joka oli pimeänä, mutta valkea pinta hohti kuin lumi.
Kaikkea sitä elämässään saa kokea.
Uusi päivä.
Uudet haasteet.
En suosittele tätä tarinaa liian nuorille enkä heikkomielisille. Maailma on raaka paikka. Ja ihmiset ovat toisilleen varsin ilkeitä, kun hakevat hyvitystä tehdyille teoille.
Toisinaan paha saa palkkansa, vai saako? Tässä on eräs satu aiheesta.
Jaakko
Jaakko oli aloittanut keväällä radiojuontajana. Hän oli melkoinen supliikkimies, joten radiossa jutustelu sopi kuin nakutettu tämän nuoren miehen elämään. Jaakko ei ollut ulkoisesti niin mahtava - tai ainakaan omasta mielestään, joten puhuminen luonnistui senkin puolesta - "ei tarvinnut esiintyä, vaikka kameroiden edessä ja näytellä rumaa pärstäänsä".
Viimeinen kommentti oli Jaakon aivan oma mielilause. Hänestä oli mukava viljellä sitä sopivissa väleissä.
Kyllä.
Naiset olivat jaakolle mieleen. Hän ei ollut sitä tyyppiä, joka lyöttäytyisi jonkun kanssa yhteen, vaan eli mielellään vapaata elämää, mutta miestä vie naisten luo ikiaikaiset vietit. Pitäähän noita viettejä sitten kuunnella - mahdollisemman monen kanssa. Viimeistä filosofiaa Jaakko ei levitellyt julkisesti.
Jaakko piti filosofiansa vakaasti kullissien takana piillossa.
Ja kun juontaa radiossa. Avot. Naiset ovat enemmän tai vähemmän lääpällään hyviin ääniin, noin kuvainnollisesti sanoen.
Jaakon uusin valloitus oli yksi ääniterapeuttiopiskelija. Jaakkokin opiskeli vielä, joten kohde oli juuri sopiva. Samasta oppilaitoksesta. Voi käyttää sanontaa:" Oi hän on vain ystäväni." Likkakin oli suostunut tähän järjestelyyn.
Likalla oli pää niin sekavassa kunnossa oikeasti, että se oli ollut jopa helppo puhua ympäri.
Jessus!
Jaakon haaremissa oli tyttöjä, joiden ympäripuhuminen oli ollut paljon vaikeampaa, mutta he olivat paljon tasapäisempiä kaunottaria. Sellaisia jotka julistivat olevansa yhden miehen naisia ja olivat niin tasa-arvoisi. No Jaakko oli aina ymmärtänyt, miksi naiset halusivat pitää kulisseja yllä.
Eihän kukaan tykännyt, että hänestä kerrottaisiin puhdas totuus: Narttu ja puoli huora.
Ääniterapeutti oli tyypillinen 'ystävä'. Joskus he puhuivat jotain käytävällä tai kahvilassa, mutta enimmäkseen ystävyys oli sitä, että Jaakko kävi 'leikkimässä' terapeutin luona. Hauskuttamassa tätä.
Tytöllä oli ollut muutama poikakaveri. Sitten oli ollut jokin käsittämätön virtuaalijuttu, joka oli saanut tämän vähän tolaltaan. Miten ikinä joku voi alkaa pitämään tunteisiin asti ihmisestä, jota ei ole koskaan tavannut. Tyttö oli tavannut miehen jollain keskustelupalstalla. Olivat alkaneet viestittelmään ja viettäneet myös tunteja puhelimessa. Jaakko ei ihan täysin tiennyt, mihin juttu oli kaatunut.
Ja oikeasti.
Ei nuorta miestä pahemmin edes kiinnostanut. Terapeutti oli hänelle käytännössä vain lelu. Tyttö jota kusettettiin muiden lailla pahan kerran. Jaakkoa ei kiinnostanut uppotua terapeutin sekopäiseen päähän tippaakaan. Pitäköön oman päänsä.
Ei minun asiani, Jaakko sano itselleen.
Kusettaminen oli hauskaa myös radiossa. Jaakosta oli mukava huijata kuuntelijoita tavalla, jossa he eivät itsekään saaneet tietää tulleensa huijatuksi. Jaakko sai siitä kiksejä.
Hän saattoi sanoa esimerkiksi:"...oli aivan Mahtava sellainen siirtyvä kioski - sillä oli isoin pakettiauto, mitä olen nähnyt vetämässä. Vohveleita, kuumia sellaisia. Olin yllättynyt, että näin keskellä näin kylmää talvea, joku oli laittanut vohvelikioskin pystyyn niin syrjäiseen paikkaan ja vitsit miten hyviä vohveleita ja kaakaota. Menkään ihmeessä käymään. Heh... tuo nyt oli tommoista piilomainostamista, mutta jos törmää elämänsä parhaisiin vohvelisiin, niin kannattaa mainostaa. Mutta pitäkää kiirettä. Kioski oli siirettävä, eikä minulla ole aavistustakaan..."
Koko kioskia ei tietenkään ollut olemassa. Jos ja kun joku meni katsomaan paikaa, niin selitys oli tietenkin, että kioski oli lähtenyt pois. Jaakko yritti aina tehdä pikku valheensa niin uskottaviksi ja houkutteleviksi, että mahdollisemman moni meni paikan päälle pettymään.
Tietenkään ei saanut jäädä kiinni.
Takaportti oli tehtävä luontevaksi ja tarina tarpeeksi kevyeksi, että kuulijat pettyivät vain omaan hitauteensa tai vastaavaan.
Hitsit. Olisi pitänyt toimia ripeämmin.
Jaakko mietti toisinaan, että laittaisi jonnekin paikkaan web-kameran, että voisi oikein nautiskella tekojensa summaa.
Olenko ilkeä, Jaakko mietti itsekseen.
Ehdottomasti olen!
Eräänä kevätauringon kilmaltavana päivänä, sellaisena päivänä kun pakkasmittari oli 25 asteen paikkeilla, aurinko oli jo hivuttautunut näkymään taivaalle ja Jaakko oli nukkunut yönsä hämmästyttävän hyvin. Hän oli viettänyt yön erään Kirsin kanssa kaupungin pohjoispuolelta.
"Tuli postia sulle," totesi lähettiukko, joka jakeli toimittajien posteja aamulla. Postin jako ei ollut ukon vakioduunia, mutta silloin harvoin kun jotain paperista ilmestyi toimittajille, niin jostain kumman syystä juuri Ukko jakoi tavaran pöydälle. Sitä verta vihreä Jaakko radiotoimituksessa oli, että ei tiennyt syytä tähän ilmiöön.
Näin vain oli.
Näin oli hyvä olla.
Sellainen tavallinen A4-arkin kokoinen kirjekuoli. Ruskean värinen. Pari postimerkkiä nurkassa.
Jaakko repi kirjeen auki ja tiputti sisällön pöydälleen.
Kaksi valokuvaa.
Isoa valokuvaa.
Toinen oli tyhjä katu.
Toinen kuva oli tyhjä rantatie.
Kummassakin oli kellonaika alareunassa, joka oli ympyröity punaisella tussilla.
Jaakko rypisti otsaansa.
Hän ei tajunnut.
Miksi hänelle oli lähetetty kaksi maisemakuvaa.
" Joku hullu näemä on keksinyt lähettää meikälle maisemakuvia," hän laukoi paikalla oleville kolleegoilleen. Äänitarkkailijatyttö tuli katsomaan kuvia. Samoin tekniikniikasta vastaava hyyppänä. Jopa Ukko oli kuullut huudahduksen.
" Miksi siinä on nuo päivä ja kelloajat ympyröity?" kysyi äänitarkkailijatyttö.
Jaakko heitti olkapäitään.
"Ei sytytä yhtään," Jaakoo tokaisi.
" Jollakulla on asiaa sinulle. Noita tuollaisia tulee aina välillä. Enemmänkin tosin sähköpostiin," Ukko tokaisi," Jotkut ovat joskus pelästyneet. Ehkä tuonkin tarkoitus on pelästyttää."
" Miten tuollainen kuva voi pelästyttää," Jaakko tokaisi.
Sitten hiljaa.
Vaivihkaa jotain napsahti Jaakon aivoissa.
Sumu silmien edestä alkoi haihtua.
Hetkinen, hän ajatteli itsekseen. Nuo paikat.
Jaakko heitti samantien kuvat roskikseen.
" Ei tuollaisia jaksa katsoa," hän ilmoitti tiukasti muille.
Pikamuotoinen väkikokous päättyi siihen. Kaikki olivat taas valmistelemassa omia juttujaan omilla paikoillaan.
Jaakko tiesi nyt, mitä yhteistä kuvilla oli. Kuvat oliva hänen parista paikasta, joilla hän oli jäynäytellyt edellisviikolla kuulijoita.
Mitä vittua?
Kylmä hiki nousi Jaakon otsaan.
Joku oli selvästi päässyt perille Jaakon pikku hauskan pidosta.
Toisaalta.
En ole tehnyt mitään väärää, joten väliäkös tolla.
Jaakko päätti ettei heittäisi päivän pian alkavassa juonto-osassaan mitään jäynää.
Ainakaan tänään.
Vähän häntä kyllä kismitti ja mietitytti. Kuka oli keksinyt hänen leikkinsä? Nuori mies epäili, että kuvat oli peräti otettu niinä kellon aikoina, kun hän oli väittänyt jäynäkohteen olevan paikoillaan. Miksi muuten päivämäärät ja kellon ajat oli ympyröity.
Onneksi en ole tehnyt mitään väärään. Kukaan ei saa nalkkiin.
Jaakko hymyili itsekseen.
Mutta jäynää hän ei siltikään tänään tekisi. Ehkä piti keksiä jotain uutta tilalle.
Ja paskat!
Jaakko tekisi ihan tänään kunnon jäynän vain osoittaakseen, ettei joku merkityksetön ihminen voi pilata miehelle tarkoitettua iloa.
Siitä saisi paremmat kiksit.
Kun joku tietäisi!
Jaakko hekotteli itsekseen.
Kului muutama päivä.
Baarissa.
Vakijuoma edessä. VodkaSprite.
Ei Jaakko muita juomia juonutkaan. Tämä oli tarpeeksi mieto ja sillä sai kunnon tällin, jolla saattoi käydä kimmoihin kiinni. Pikku luikuria ja joku likka antaisi koeajot lipevälle toimittajalle. Jos niin ei kävisi, voisi soittaa vaikka terapeutille hätä ratkaisuna ja käydä asialla.
Yksi vanha hoito tuli toisen naisen kanssa baariin. Likka oli ollut ns onnellisissa naimisissa ennen kuin tapasi Jaakon. Valloittaminen oli ollut työlästä, mutta kannattanut. Mikä pimu.
Jaakko lähti kulkemaan naisten pöytää kohti. Kun nyt nainen oli sattunut samaan baariin näin Jaakon vakiopäivänä, niin piti mennä moikkaamaan. Ties vaikka vanhoja muistoja voisi lämmittää.
" Moikka Siru," Jaakko sanoi päästyään seisomaan tyttöjen pöydän lup.
" No hei Jaakko," Siru hymyili aurinkoisesti." Huomasinkin että oli täällä ja mietin että vieläkö muistat"
" Toki toki," Jaakkoa vähän kismitti, ettei ollutkaan yllättänyt naista. Mutta mitäpä pienistä.
" Tää o mun kaveri Sam - Sam niin kuin Samatha," Siru kertoi, " Hän ei puhu Suomea, vaan Ranskaa. Tulin näyttämään tätä baaria hänelle."
Siru sanoi jotain naiselle jotain ranskaksi. Jaakko ei ymmärtänyt sanaakaan.
"ui," nainen kuulosti vastaavan ja hymyili Jaakolle päin. Jaakko hymyili takaisin.
Juttu luistikin aika hyvin siinä pöydässä. Ranskalaisella naiselle oli matala ja hiljainen ääni - Siru toimi tulkkina.
Ranskalainen halusi tanssia.
" Kiinnostaisiko sua viedä Sam tanssimaan jonnekin," Siru kysyi Jaakolta.
Sam oli melkoisen kaunis nainen, joten miksei.
"Minun pitäisi lähteä," Siru kertoi saman tien," Mutta luulen että tulette kahdestaan toimeen aivan hyvin."
Jaakko hymyili.
" Tullaan varmasti."
Jaakko heräsi aamulla.
Hänen päätään särki.
Särki kamalasti.
Hän makasi omalla sänkyllään poikamieskaksiossa, jonka seinillä oli kaikenlaisia miehisyyttä kuvastavia esineitä ja tauluja ja kuvia.
Loppuillan tapahtumat hahmottuivat hänen mieleensä hämärästi.
Oksettaa!
Paikat kipeinä hän riuhtoi itsensä vessanpöntölle ja oksensi tuntemustaan ulos.
Kämppä oli ihan sotkussa. Tavaroita oli siellä täällä tappelun jäljiltä. Jaakolla oli mustelmia. Huippasi.
Krapulakin vielä.
Ulko-oveen eteisen puolelle oli teipattu iso kirje avonaisena. Jaakko hoiperteli lukemaan kirjettä.
Se kuului seuraavasti.
Hei jaakko,
Oliko hauska loppuilta. =)
Tunnusta, että sait ne kuvat siinä kirjeessä alkuviikolla. Minulla on tapana varoittaa. Annoin sinulle pikku tilaisuuden muuttaa tapojasi.
Mutta kun ei.
Joten...
Sam lupasi että järjestää sinulle varsin hauskoja yllätyksiä.
Oliko pikku Jaakolle järkytys, että Sam olikin mies? Hämmästyttävää, miten miehen voi naamioida naisen näköiseksi pienillä tempuilla. Olin oikein otettu, kun Sam esitteli aikoinaan taitojaan minulle.
Voin kuvitella että oli pikku riikkinen järkytys - vai oliko peräti toive =). Eihän sinusta koskaan tiedä...
Etkö sinä tykkääkin hyvistä jäynistä?
Eikö tuo ollutkin hyvä jäynä? Juuri sellainen joista saat kiksejä radiossa. Muistatko, kerroit niistä minulle.
Ei olisi kannattanut. =)
Mutta ei hätää, koska pilasit täydellisen elämäni, niin ajattelin antaa sinulle vähän samanlaisa maistiaista takaisin.
Sam hoiti yöllä oman osuutensa. Hän lupasi olla oikein huolellinen kanssani. Nyt ehkä tiedät, miltä tuntuu kun nainen otetaan puoli väkisin, niin kuin teit kanssani. Ja hei. Minäkin käytin kameraa! Tai Sam oli laittanut sen paikoilleen ja laitettiin suoraa lähetystä nettiin. =)
Koko maailma voi nähdä hauskuuden. Kahden miehen välinen rakkaus on niin toivottua tavaraa maailmalla - varsinkin livenä ja omenaisen musiikin kanssa.
Jaakko parka.
Myös laitettiin pari tunnustusta näytille sinusta. Kuvia, todisteita ja muuta rekvisiittaa jäynistäsi.
Tuli hyvä mieli, kun sain tämän pitkään valmistamani projektin kuntoon.
Ja hei mikä parasta!
Et näe minua enää koskaan. Eilen Samin pitäessä vähän hauskaa kustannuksellasi siirryin muille maille vierahille. Olen hankkinut itselleni kokonaan uuden elämän. Etsiä voi yrittää, mutta en tiedä löytääkö etsijä etsityn.
Pidä hauskaa.
Ja hei, mieti pari kertaa ennen kuin löhdet tänään töihin. Jäynäsi ovat nyt kaikkien tiedossa. Jotkut niistä olivat jopa aika pahoja, joten miettisin kahdesti.
Laitoimme myös kaikille 'naisillesi' pienet selittävät CV:t sinusta. En tiedä, mitä he pitävät nyt miesystävästään.
Olisi kiva olla paikalla kärpäsenä katossa tulevana viikolla. Mutta minkäs teet.
Kun on ongelmia, niin on parempi olla yksin, joten nauti hiljaisista hetkistä.
Ja muuten keittiöstä löydät paperipussin, jonka voit laittaa päähäsi, kun kuljet kadulla.
Koeta selvitä,
Sinun Rakas Entinen Hoitosi,
Siru
Jaakko luki kirjeen muutaman kerran. Hän makasi lattiamatolla ja katsoi kattoa.
Katossa oli puolipallomainen lamppu, joka oli pimeänä, mutta valkea pinta hohti kuin lumi.
Kaikkea sitä elämässään saa kokea.
Uusi päivä.
Uudet haasteet.
lauantai 25. tammikuuta 2014
Lahjakkuudet
Lahjakkuutena tanssi.
Kuuntelin kertomusta lahjakkuudesta.
Tanssista.
Miten ihminen kertoi, kuinka hän oppi askeleet lihasmuistin kautta. Ne olivat vain yhtä.
Ylioppilaskokeessa.
" Hermostuttaako sinua?" kysyy valvoja oppilaalta, jonka jalka käy kirjoittaessa.
" Ei," anteeksi.
Liike loppuu.
Lihasmuisti oli tullut ajatuksiin ja alkanut elämään omaa elämäänsä. Ottanut askelia, lentänyt huoneen poikki.
Kertomus on ihmeellinen.
Olen kateellinen.
Miksi jotkut ihmiset ovat niin taitavia.
Ääni nousee lauluksi.
En koskaan ole osannut laulaa. Lauluni kuulostaa kamalalta. En tiedä johtuuko se kolmannen luokan opettajasta.
"Laulakaa nauhalle," Opettaja oli selittänyt," Voitte kuunnella ääntänne sitten jälkikäteen ja oppia mitä muuttaa."
Minun ääneni oli ollut kamalaa.
Oli ollut suoranaista kidutusta kuunella sitä. Miksi minulla oli niin huono ääni?
Oliko tuo muisto syynä, että laulu ei ollut ystäväni, vaan pelkäsi ilmaista itseäni.
Olen katsonut monta uskomattoman hyvää laulajaa. Ihmisiä, joiden ääni kohoaa korkeuksiin.
Olen katellinen heille. Minun ääneni katoaa virtuaalisen netin syövereihin, eikä se ole edes laulua. Vain sanoja. Merkitsemättömiä sanoja.
Jokaisella on jotain, sanoi kertomusta kertonut tanssija, joka oli sanonut hyvästi tanssimiselle. Hän oli valinnut toisen tien. Sanojen tien. Itsensä ilmaisun tien. Julkkiksen roolin, vaikka ei sitä halunutkaan.
Rooli jota itse en koskaan halua. Siinä on liikaa pinnallisuutta. En tarkoita pinnalisuudella pinnan ja kauneuden katsomista; kun puhun pinnallisuudesta tarkoitan tapaa käsitellä ihmisiä; tapaa käyttää heitä hetken ja sitten unohtaa. Tuo on pinnallisuutta. Jokainen ihminen on arvokas. Jokaisella ihmisellä on merkitystä. Jokainen ihminen on muistamisen arvoinen.
He kaikki ovat.
Jokainen heistä on oikeutettu tulla kuultaviksi.
Eräässä elokuvassa pyydettiin pitämään päiväkirjaa. Pyytäjä ei halunut, että kerrotaan kuinka sairas oli; ei miten vihasi äitipuoltaan;ei veljen tai siskon rumuudesta; ei silikoonirintojen tarpeesta - Hän halusi tietää, millaisia ihmisiä ympärärillä oli? Mitä ihmiset puhuivat? Miten nämä reakoivat asioihin? Hän halusi tietää, miten maailma ympärillä rakentuu.
Ihmiset ovat tärkeintä, Mutta tärkeää on myös maku, tunne, tuoksu, valo, varjot ja tunnelma.
Kaikki on tärkeää.
Minä en osaa tanssia oikeita tansseja.
Mutta toivoisin osaavani tanssia sanoilla.
Joskus ehkä osasin, mutta nykyään.
Toiveita ja kirjoitusvirheitä vain.
Elämä on sellaista.
Onneksi maailmassa on lahjakkuuksia, jotka parantavat elämämme.
Kuuntelin kertomusta lahjakkuudesta.
Tanssista.
Miten ihminen kertoi, kuinka hän oppi askeleet lihasmuistin kautta. Ne olivat vain yhtä.
Ylioppilaskokeessa.
" Hermostuttaako sinua?" kysyy valvoja oppilaalta, jonka jalka käy kirjoittaessa.
" Ei," anteeksi.
Liike loppuu.
Lihasmuisti oli tullut ajatuksiin ja alkanut elämään omaa elämäänsä. Ottanut askelia, lentänyt huoneen poikki.
Kertomus on ihmeellinen.
Olen kateellinen.
Miksi jotkut ihmiset ovat niin taitavia.
Ääni nousee lauluksi.
En koskaan ole osannut laulaa. Lauluni kuulostaa kamalalta. En tiedä johtuuko se kolmannen luokan opettajasta.
"Laulakaa nauhalle," Opettaja oli selittänyt," Voitte kuunnella ääntänne sitten jälkikäteen ja oppia mitä muuttaa."
Minun ääneni oli ollut kamalaa.
Oli ollut suoranaista kidutusta kuunella sitä. Miksi minulla oli niin huono ääni?
Oliko tuo muisto syynä, että laulu ei ollut ystäväni, vaan pelkäsi ilmaista itseäni.
Olen katsonut monta uskomattoman hyvää laulajaa. Ihmisiä, joiden ääni kohoaa korkeuksiin.
Olen katellinen heille. Minun ääneni katoaa virtuaalisen netin syövereihin, eikä se ole edes laulua. Vain sanoja. Merkitsemättömiä sanoja.
Jokaisella on jotain, sanoi kertomusta kertonut tanssija, joka oli sanonut hyvästi tanssimiselle. Hän oli valinnut toisen tien. Sanojen tien. Itsensä ilmaisun tien. Julkkiksen roolin, vaikka ei sitä halunutkaan.
Rooli jota itse en koskaan halua. Siinä on liikaa pinnallisuutta. En tarkoita pinnalisuudella pinnan ja kauneuden katsomista; kun puhun pinnallisuudesta tarkoitan tapaa käsitellä ihmisiä; tapaa käyttää heitä hetken ja sitten unohtaa. Tuo on pinnallisuutta. Jokainen ihminen on arvokas. Jokaisella ihmisellä on merkitystä. Jokainen ihminen on muistamisen arvoinen.
He kaikki ovat.
Jokainen heistä on oikeutettu tulla kuultaviksi.
Eräässä elokuvassa pyydettiin pitämään päiväkirjaa. Pyytäjä ei halunut, että kerrotaan kuinka sairas oli; ei miten vihasi äitipuoltaan;ei veljen tai siskon rumuudesta; ei silikoonirintojen tarpeesta - Hän halusi tietää, millaisia ihmisiä ympärärillä oli? Mitä ihmiset puhuivat? Miten nämä reakoivat asioihin? Hän halusi tietää, miten maailma ympärillä rakentuu.
Ihmiset ovat tärkeintä, Mutta tärkeää on myös maku, tunne, tuoksu, valo, varjot ja tunnelma.
Kaikki on tärkeää.
Minä en osaa tanssia oikeita tansseja.
Mutta toivoisin osaavani tanssia sanoilla.
Joskus ehkä osasin, mutta nykyään.
Toiveita ja kirjoitusvirheitä vain.
Elämä on sellaista.
Onneksi maailmassa on lahjakkuuksia, jotka parantavat elämämme.
Askelmittari2
Kuljin kaupoissa.
Pakkanen oli laskenut siedettäviin mittasuhteisiin, joten kävelemistä saattoi kutsua ihanaksi kokemukseksi.
Tosin parinkymmenenasteen pakkasessa kutsun kävelimistä ihastuttavaksi kokemukseksi, sillä ilma on raikasta ja sieluun syntyy halu ottaa itsestä kaiken tehon irti.
Olin katsomassa askelmittaria kaupunkilla.
Sinänsä typerä teko, sillä kuka idiootti etsii askelmittaria keskellä talvea popularistisia tarpeita myyvistä liikkeistä. Mutta halusin kokea tämän riemun. Ja mikä oli lopputulos.
Ei yhtään kelvollista. En minä halua kelloa ranteeseen. Haluan pelkän mittarin.
Lukija saattaa kysyä tässä kohdassa, että miksi ihmeessä yleensä lähdit etsimään kaupunkilta mitään tuollaista - ja olennainen kysymys, miksi maksaa, kun saa ilmaiseksi.
Mutta minusta on hauska tutkia asioita. Asioiden tutkiminen tuo näköalaa ja luo näkemystä - oppii asioita.
Söin kaupunkilla ison lehtipihvin ja palasin kotiin. Otin työpaikkani melko tarpeettoman kännykän ja etsin nopeasti laitteeseen sopivaa sovellusta. Käytin googlea apuna ja sellainen löytyi minuutissa. Koska minulla on maailmankaikkeuden huonoin kännykkä, joka iskettiin työpaikalla käteen: Nokian lumia 520:ntä - asensin koneseen EndoMondo nimisen sovelluksen, joka kertoo tietoja liikkumisesta. Tulin siihen tulokseen, että en ole kiinnostunut askelista; olen kiinnostunut miten paljon liikun. Endomondo on täydellinen ratkaisu ongelmaan.
Enkä maksa siitä mitään.
Olen tyytyväinen.
Miksi ihmisille ei vain myydä pieniä tabletteja, joihin voi asennella kaikkia jänniä sovelluksia ja jätetä kokonaan puhelin puoli pois.
No nyt vain sitten liikkumaan ja testaamaan sovellusta.
Näin aion tehdä
Pakkanen oli laskenut siedettäviin mittasuhteisiin, joten kävelemistä saattoi kutsua ihanaksi kokemukseksi.
Tosin parinkymmenenasteen pakkasessa kutsun kävelimistä ihastuttavaksi kokemukseksi, sillä ilma on raikasta ja sieluun syntyy halu ottaa itsestä kaiken tehon irti.
Olin katsomassa askelmittaria kaupunkilla.
Sinänsä typerä teko, sillä kuka idiootti etsii askelmittaria keskellä talvea popularistisia tarpeita myyvistä liikkeistä. Mutta halusin kokea tämän riemun. Ja mikä oli lopputulos.
Ei yhtään kelvollista. En minä halua kelloa ranteeseen. Haluan pelkän mittarin.
Lukija saattaa kysyä tässä kohdassa, että miksi ihmeessä yleensä lähdit etsimään kaupunkilta mitään tuollaista - ja olennainen kysymys, miksi maksaa, kun saa ilmaiseksi.
Mutta minusta on hauska tutkia asioita. Asioiden tutkiminen tuo näköalaa ja luo näkemystä - oppii asioita.
Söin kaupunkilla ison lehtipihvin ja palasin kotiin. Otin työpaikkani melko tarpeettoman kännykän ja etsin nopeasti laitteeseen sopivaa sovellusta. Käytin googlea apuna ja sellainen löytyi minuutissa. Koska minulla on maailmankaikkeuden huonoin kännykkä, joka iskettiin työpaikalla käteen: Nokian lumia 520:ntä - asensin koneseen EndoMondo nimisen sovelluksen, joka kertoo tietoja liikkumisesta. Tulin siihen tulokseen, että en ole kiinnostunut askelista; olen kiinnostunut miten paljon liikun. Endomondo on täydellinen ratkaisu ongelmaan.
Enkä maksa siitä mitään.
Olen tyytyväinen.
Miksi ihmisille ei vain myydä pieniä tabletteja, joihin voi asennella kaikkia jänniä sovelluksia ja jätetä kokonaan puhelin puoli pois.
No nyt vain sitten liikkumaan ja testaamaan sovellusta.
Näin aion tehdä
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)